Olin tänään tulossa juurikin tanssisakkimme Joogatunnilta kun kuulin tosi kovaa vasten kasvoja iskeneen uutisen. Yksi kaverimme on kuollut viime yönä. Ja vieläpä tapaturmaisesti, eli täysin odottamatta mikä asiassa on kaikkein kamalinta.
Nuori mies...oman mieheni ikäluokkaa.
En voi sanoa että kyseinen herra olisi nykyään ollut mitenkään tosi tosi läheinen ystäväni, mutta menneisyydessä on asioita, aika intiimejäkin, joita on jaettu ja hän jätti muhun erittäin pysyvät muistot itsestään jo noin 12 vuotta sitten. Olin silloin aloitteleva rokkityttönen ja ihan pihalla kaikesta hienosta rockabilly-kultturiin kuuluvasta. Tältä poitsulta sain mm. hyviä levyvinkkejä ja muistan vieläkin yhden illan kuppilassa kun nojailtiin Jukeboxiin ja valkkailtiin Stray catsin levyjä soimaan. Back to the alley-kokoelma löysi tiensä mun levyhyllyyni sen jälkeen <3.
Taisinpa rehellisesti sanoen olla silloin teininä hieman ihastunutkin ja yhä nykyäänkin lämmöllä k.o. isäntää muistelin!
Käsittämätöntä ettei tuota kilttiä, nallekarhumaista kundia enää ole. Etten enää koskaan tanssi kanssaan missään tai ei koskaan enää tehdä mitään reissuja yhdessä. Tai ettei hän enää koskaan Facebookissa tai muualla kommentoi mulle... Ja mun piti päästä hänen rakenteilla olleen jenkkinsä kyytiin tänä kesänä. mutta ei...Ei koskaan enää vaihdeta kuulumisia tai MITÄÄN. Ei yhtään MITÄÄN!
Olo on ihan sekava. Tavallaan tuntuu tosi kamalalta, tietysti. surulliselta, ahdistaakin. Mutta sitten toisaalta vaan leijailen jossain kaiken yläpuolella käsittämättä mitään.
Hoen vaan itselleni ettei mun ole syytä heittäytyä hysteeriseksi, etä näitä wanna-be-tuttuja löytyy aina tälläisissä tilanteissa. Surraan niin maan perkeleesti vaikka toisen eläessä ei olla kun kerran pari juteltu...
Enkä siis tarkoita tätä henk-kohtaisesti kenellekään, mutta tiettyä "massa-hysteriaakin" tälläiset aina aiheuttaa.
Tottakai kaikilla on oikeus suruun ja ikävän tunteeseen vaikka vaan ohi mennen joskus olisi tavannut. Ite en vaan halua jotenkin olla tässä mitenkään...hmm.. liian jotenkin tunkeileva.
Mietin vaan aina tälläisessä tilanteessa miltä musta itsestäni tuntuisi jos mun tosi läheinen kuolisi ja sitten tulis isot joukot jotain hyvän päivän tuttuja itkemään ja valittamaan miten he on niin suruissaan ja TIETÄÄ MILTÄ MUSTA TUNTUU!
Koska ihan oikeasti mä en ainakaan voi edes kuvitella tämän pojan läheisten tuskaa. En voi tajuta miltä tuntuu haudata oma lapsi, veli, serkku, paras ystävä, joukkuetoveri, tallikaveri, ex-aviomies, mekaanikko...
Jotenkin itsellä on tässä asiassa tosi varovainen olo. Haluaa vaan pitää ne kauniit ja hassut muistot ja miettiä asioista päässäni. Itku helpottaisi mutta nyt on vaan niin tyhjä olo. Samalla on hieman syyllinennkin olo kun monet kaverit pystyy suremaan avoimesti ja kertomaan kuinka pahalta tuntuu. Ja mä en osaa tuntea ainakaan vielä mitään muuta kuin epäuskoa ja tyhjää...
Enkä tavallaan jotenkin ainakaan vielä edes halua tätä puida sanallisesti. Kirjoittaminen on helpompaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti