älä lue

Joo tää on taas sarjassamme niitä postauksia jotka pitäs jättää tekemättä.
Pelkkää valitusta ja rutinaa.
Joten he, jättäkää suosiolla lukematta :)

Oikeesti.
Kirjottelin tossa taannoin siitä etten pääse sinne MM-kisoihin skabaamaan.
Oon koittanu ja koittanu ajatella et se on vaaaaan yks reissu ja vaan yks kisa, mutta tää syö mua nyt ihan liian paljon siihen nähden että voisin vaan sivuuttaa sen.

Myönnän että katkeria kyyneliä on ihan konkreettisesti vuodatettu moneen kertaan.

Ei sillä että sieltä mitään huippu sijoituksia olis tullu tänäkään vuonna varmaan, mutta se kokemus ja fiilis. voi vittu.

Huhtikuun puolella ois toinen vuoden tärkeimmistä kotimaan skaboista, mutta mun treenimotivaatio on ihan mennyttä. Surkuttelen vaan itteeni ja tätä tilannetta, vaikka pitäs tehdä kovaa duunia että selviää kotimaan skaboissa kunnialla ja jos vaikka arvostelutkin ois paremmat kun marraskuuussa.
Jotenkin vaan tuntuu et asiat tanssin suhteen koki kolauksen ja tuntuu vaikealta mennä treeneihin.
Tänäänkin skippasin maanantaian normaalit humpat. Siis ei ois ollu ees mitkään kisatreenit. Mut jotenkin en vaan halunnu nyt nähdä ketään.
Ja toki rahatilanteellekin tekee hyvää olla himassa joskus...

Nyt vaan pitäs jollain saada motivaatioo ja treenaa ihan yhtä kovaa vaikka vuoden isoin tavote putoskin pois. Ens vuonna on sarjanousijoita tulossa ja saa alkaa pistään oikeesti tossua toisen eteen jos haluaa pärjätä. Nyt on tänä vuonna ollu huonosti noita vastustajia kotimaassa tässä mun sarjassa. Mutta eiköhän niit ens vuonna useempi jo nouse novice openiin uusia tanssijoita.
Nyt jos ihan lopahdan nyt niin sit onkin ens vuonna tekeminen taas päästä kärryille...

Viikonloppuna saapuu meidän ihana pro-am opettaja englannista ja ois tunti tolkulla tanssia. Mut tavallaan ei huvita yhtään. Toki se taatusti on taas ihanaa kun pääsee vauhtiin mutta just nyt voisin vaan skipata koko viikonlopun. olla vaikka duunissa kahta vuoroo putkeen. saispahan sitä perkeleen rahaa ainakin josta niin aina on pulaa tässä elämässä.

Ai vittu mua kiukuttaa ja surettaa.

Tirkistelyä ja paljastelua.

Kuulkaas vompatit.
Mä oon jälleen kerran miettinyt... haha. yep. taas kerran.

Puhuttiin työkaverin kanssa siitä mitä netissä saa kirjoittaa ja miten täällä ihan oikeesti kannattaa toimia.
Facebookista nyt noin enimmäkseen oli puhe.

Kummallakin meillä on tuttavia jotka jakavat koko elämänsä netissä. Facegoogeli (kuten armas siippani naamakirjaa kutsuu) päivityksissä kerrotaan kuinka mies taas on baarissa ja pohditaan pitääkö se jättää. Toisaalla kirjoitellaan vihjaavia viestejä tyyliin "hyvää loppuelämää mä poistun täältä nyt" joista siis voi päätellä pahimmillaan toisen suunnittelevan päiviensä omakätistä päättämistä.

Monet meistä ovat myös riita-tilassa tai raivostuneena sortuneet päivittämään tilaansa solvauksia (suoria tai epäsuoria) sen riitakumppanin/ kiukun kohteen luettavaksi. Been there, done that. Itekin tähän olen syyllistynyt.
Naurettavuuksiin asia menee siinä vaiheessa kun aletaan pommittaa toisia priva-viestillä tai puhelimella "et tarkottaaks toi sun tilapäivitys mua"- tyyliin... (hei joo, noloa. Mut myönnän et myös tähän olen syyllistynyt. :D haha.) Tai aletaan pistään omaan statukseen vasta-kaneettia.

Itse olen vallankin aiemmin julkaissut facessa hyvinkin hövelisti valokuvia, muistiinpanoja, vihjailevia statuspäivityksiä jne. Myös sairastellesseani vakavasti ja sairaalassa ollessani päivittelin esim väliaikatietoja voinnista (esim mega-huimista tulehdusarvoista) ym.
Silloin se vaan tuntui hyvältä keinolta pitää ystävät kartalla. Kun kuitenkin moni päivittäin tekstaili jne kysellen missä mennään.
Jälkikäteen olen miettinyt miltähän nekin statuspäivitykset mahtoivat puolitutuista tuntua. Halusiko esim joku ala-asteen luokkakaveri todella tietää kuinka monta pussia erilaisia i.v. lääkketä olin kulloinkin saanut jne.

Nykyään olen alkanut miettimään päivityksiä ja kuvia jonkun verran tarkemmin. Ihan jo sen kannalta että haluavatko esim toiset ihmiset heistä julkaistavan vaikka humalaisia biletys-kuvia?
Tai haluaako naamakirja tuttavat lukea siitä miten mun suolistoni tällä erää voi?
Onko myöskään kivaa kuuluttaa koko maailmalle että nyt oon niin saatanan raivona kun ihmiset on kaksnaamaisia paskoja jne.Kyllä te keksitte ite lisää yhtä hyviä esimerkkejä.

Olen myös alkanut enemmän harkita mitä kommentoin ihmisille. Olen ajatellut ettei ehkä ole sopivaa heittää mitään kovin vihjaileva tekstiä ihmisten päivitysten alle josta saattaa seurata se että joku muu lukija sa aihan väärän kuvan asioista. Ihmiset kun jokatapauksessa ovat kovia tekemään johtopäätöksiä.

Mutta mulle henk.koht ainakin on vaikeaa se rajan vetäminen et millon menee överiksi.
Ja mä ihan ilmiselvästi pohdin tätäkin asiaa ihan liikaa :D haha.

Muutenkin mua hetkittäin esim facebookissa ärsyttää suunnattomasti kun newsfeedi täyttyy kaikenmaailman yputuubbi-videoista, peli-ilmoituksista jne random kamasta.
Ymmärrän et joskus on kiva linkkailla joku päivään tai mielialaan sopiva biisi ja itsekin pelaan facessa joitain pelejä, mutta koitan kyllä vähän katsoa että ihan joka ikistä ilmoitusta en julkaise. Itseasiassa peli-ilmoituksia julkaisen harvoin. Olen myös suunnitellut että täytyisi perustaa pelikaverelle oma ryhmä jolloin ilmoitukset voisi kohdentaa vaan heille.

Ootteko koskaan miettineet sitä että kaikki mitä julkaistaan esim facebookissa on ihan sama kuin julkaisisit saman asian paikallisessa tai valtakunnallisessa lehdessä yleisönosasto palstalla?

Toinen asia on myös se mitä tietoja itsestään julkaisee.
Miettikääs vaikka sitä että kerrotte tiedoissanne kaikille kansalle oikean nimenne, missä kaupungissa asutte, mitä teette työksenne, mikä on työpaikkanne nimi, puhelinnumeronne, syntymäaikanne jne. Julkaisisitteko saman tiedon lehdessä?

Olen esim miettinyt ihan vakavissaan työturvallisuus näkökulmaa vaikkapa hoitoalalla.
Ihan vaikka tekaistuna esimerkkinä: Nuori nainen jakaa facebookissa auliisti tietonsa että työskentelee vanhainkodissa x. Hän päivittää statukseensa yövuoroon lähtiessään tyyliin "pitkä yö yksin töissä edessä". Hänellä sattuu olemaan hullu ex-mies joka lukee facebookissa naisen päivityksen ja tulee häiriköimään kesken yövuoron...

Tai toinen esimerkki: Mies kirjoittaa pakkaavansa perheen autoon ja hurauttavansa viikoksi maalle. naamakirjan tiedot sivulta löytyy kotiosoite ja puhelinnumero, lisäksi mies ei ole perehtynyt yksityisyys asetuksiin ja profiili näkyy kaikelle kansalle. Eikös tämä ole jollekin epärehelliselle oiva tilaisuus mennä ja murtautua miehen taloon?

Mieleen tulee myös vaikkapa sellainen tapaus että työntekijä kehuu olevansa kovassa humalassa baari-illan päätteeksi pikkutunneilla. Seuraavana päivänä kuitenkin olisi iltavuoro... Itseasiassa töissä pitäisi olla jo noin 6-7h humalaisen tilapäivityksen jälkeen. Pomo näkee statuksen ja varmana taputtaa päätä. Alkometrillä.

Toisaalta kyllä tykkään sosiaalisesta mediasta. RRRRRakastan sitä että voin esim twitteristä lukea mitä ruotsissa asuva serkkulikka puuhailee. Ohikiitäviä ajatuksia joisat tunnistaa rakkaan ihmisen. Voi melkein nähdä hänet siellä tuhansien kilometrien päässä.
Tykkään lukea siitä että se ihana poika ala-asteelta on mennyt onnellisesti naimisiin ja sai juuri toisen lapsen. Samalla saatan jäädä hetkeksi miettimään mukavia vanhoja muistoja lapsuudesta.
Sydän sykähtää lämpimästi kun ystävä kertoo voivansa pitkän ja rankan sairastelun jälkeen paremmin ja että elämä voittaa.
Eli siis kuitenkin kaipaan ja tyksin kovaa nitä päivityksiä.
henkilökohtaista. Pieni kurkistusikkuna toisen arkeen ja elämään. Hetkiä joista ei muuten tietäisi mitään. Mutta ei taas liian henkilökohtaista että menee tirkistelyksi ja paljasteluksi.

sanottakoon loppuun, että blogit näen erilailla. Ne ovat mielestäni jokaisen henkilökohtainen helvetti tai taivas. Siellä teutaroikoon jokainen juuri niin julkisesti kuin haluaa. Tai postailkoon vain asiaa pinnallisemmin. Blogn kohdalla lukija voi aina valita avaako sivun vai ei. Naamakirjassa, twiterissä jne tiedot paiskataan silmille. tahtoi tai ei.

riks raks

Kuulitteko ritinää?
Jaa mikäkö se oli?
- Se oli vaan yks unelma joka ikävä kyllä nyt revittiin taivaan tuuliin.

(Jos että kestä draama-kuningattaren totaalista avautumista niin lakatkaa lukemasta tässä vaiheessa. En Tosiaankaan kaipaa mitään "ryhdistäydy nyt nainen"- menttaliteettia.)

Mä oon odottanut syksystä asti innolla että pääsen ensi elokuussa Manchesteriin kisaamaan rivitanssin MM-kisoihin. Suunnitelmissa oli repäistä siellä yksilöt, pro-am paritanssi ja ryhmäkin vielä.
Luvassa piti olla mahtavat iltabileet sirkus teemalla, sunnuntaina palkintojen jaon jälkeen biletystä synttäreiden kunniaksi, koko pitkä viikonloppu ihanaa kisahurmosta, jännittämistä, tanssia, tsemppaamista, yhteishenkeä.
Vähän shoppailua Mansen mahtavissa valikoimissa, lomaa ja ystäviä.
Jopa mun huonekaveri olis ihan paras mahdollinen. Jonsu <3

Mut tiettekö mitä.
Arrrrgh, en voi ees ajatella sitä ilman et mua alkaa itkettää.
Mulla ei ola rahaa!!
Mä en pysty saamaan tarvittavaa summaa nyt kokoon ja lunastaan lippuja, lentoja, hotelleja jne. MÄ EN SIIS PÄÄSE SINNE.
Mä oon koittanut vääntää ja kääntää, suunnitella ja pohtia miten se onnistuisi. Mutta kun ei ole rahaa niin ei ole.
elämässä kun on muutakin ja nyt on vielä kasaantunut kaikkea muuta pakollista hankintaa ja menoerää.
Jossain kohtaa vaan on pakko viheltää peli poikki.

Just nyt tuntuu siltä että haluun vaan heittää tanssikengät nurkkaan ja unohtaa koko homman. Harmittaa niin maan perkeleesti.

nyt mä teidän että siellä toisessa päässä on mahdollisesti tyyppejä jotka ajattelee et ihan typerää tällänen vikinä. Et on sitä maailmassa pahempaakin.
Joo totta, myönnän ettei tää oo mitään verraten siihen että joku vaikkapa menettää perheensä ja kotinsa hirmumyrskyn kourissa, jonkun puoliso pettää ja jättää, jonkun lapsi menehtyy aivan liian nuorena, joku tekee konkurssin, joku sairastuu syöpään.
En sitä väitäkään.
Jopa mulle itselleni on tapahtunut satakertaa tätä pahempia asioita viimeisen parin vuoden aikana.

Ymmärrän myös oikein hyvin että on aika itsekästä valittaa ettei ole rahaa lähteä englantiin kun kuitenkin ollaan pääsemässä kreikkaan keväällä. MÄ EN OLE TYHMÄ.
Mutta silti en saa nyt tätä ihan vaan olan kohautuksella pois mielestä.

Mutta ihminen on itsekäs. Se suree ja kipuilee sen asian parissa mikä kulloinkin on ajankohtaista. Viime vuonna surin etten ehkä tanssi enää ikinä. Nyt suren yhtä kisa-matkaa. Nopeasti ihminen unohtaa.


Muutenkin olen taas miettinyt tätä suremisen ja mielipahan "oikeutusta". kenellä on oikeus surra ja mitä?
jos minulla on paha olla siitä syystä että mulla ei ole rahaa nyt toteuttaa mun unelmia ja että moni kiva juttu menee harakoille sen takia, niin onko se jotenkin vähemmän arvokas suru kuin jonkun muun.
Voiko toisen ihmisen vaientaa käskemällä sen olla onnellinen ettei esim ole pää irti tai koti palanut poroksi?

tavallaan mä ymmärrän senkin näkökulman että hakee lohtua siitä että asiat voisivat olla aina pahemminkin.
Mutta itse vaan syyllistyn siitä jos mulle sanotaan et sullahan on itseasiassa asiat hyvin et mitä sä tollasta poraat. tai mieti et sillä ja sillä on sitä ja sitä.
Voiko toisen tai edes itsensä pakottaa onnelliseksi?
Voiko siitä ylipäätään edes tulla onnelliseksi ettei asiat ole yhtä huonosti kun jollain muulla?
Päteekö sama myös iloon?
Että mun ei sitten kannata vaikka iloita hyvästä tanssikisasuorituksesta kun se riitti vain kakkossijaan koska sen voittajan kultamitalli oli hienompi juttu?
tai onko mun tyhmää olla iloinen 20 vuotta vanhasta autosta jos naapuri ostaa uuden mersun??

ja jos meillä ei olisi oikeutta surra tai tuntea mielipahaa vaikka siitä katkenneesta rakennekynnestä tai peruuntuvasta matkasta niin kuka sen on oikeutettu määrittelemään kenen surut ovat niitä oikeita ja tarpeeksi isoja?

Mä en tarkoita että olis välttämättä väärin sanoa toiselle että "olisit onnellinen kun..." jne lauseita. Toiset meistä saa lohdun niin. Toiset pystyy ajattelemaan järjellä ja punnitsemaan vaihtoehtoja tai laittaan asiat järjestykseen.
Toiset meistä taas saisi lohdun siitä että on hetken läsnä ja kuuntelee. Antaa sille surulle sen tilan ja hetken. Sit se on pian poissa.
Ei sitä aina voi vaan tunkea syrjään.
Ei kaikki meistä voi ainakaan.

No niin, eksyin taas huolella aiheesta.

Mutta sellainen on siis tän hetken ajatus.
Kirvelee.
Mutta toisaalta tiedän etten muutakaan nyt voi.

Älkää sanoko että "tuleehan niitä kisoja".
Tulee tulee. Mutta ei se just nyt auta.
Ei se tee mieltä hyväksi sen jälkeen kun on just tajunnut että iso onnelliseksi tekevä asia on nyt mennyttä tältä erää.

Ei se lohduta niinä kertoina kun kateuden iso paha peikko nostaa kevään mittaan päätään kun muut treenaa kisoihin ja säpisee onnessaan matkasta.
Kumpa mulla olis voimaa sillon niellä ylpeys, katkeruus, kateus ja kyyneleet. Toivottaa täydestä sydämestä heille hyvää matkaa ja ajatella että munkin aikani tulee vielä.

Kumpa mulla olis siinä vaiheessa tarpeeksi suuri sydän ottamaan vastaan murjottamatta sitä kisoista palaajien riemua ja toinen toisensa selkään taputtelua.

On siinä oppimista ja kasvun paikka. BIG TIME!
just nyt tuntuu että tosiaan sinkoon ne tanssikengät jorpakkoon koska tunnen itseni ja tiedän miten kateellinen ja paska ihminen olen tälläsissä asioissa.

Tosin ehkä täsäs olis mahdollisuus kasvaa ihmisenä yhden katkeran kalkin äärellä.

drrrrrriiiiil me.

Tätäkö tosiaan niin kovasti kammoksuin että edellisestä käynnistä oli vierähtänyt kuukausia jo varmaan useamman kymmenen verran. Sanotaan ihan suoraan että vuosia.
KANNATTI VARMAAN? -not.

Olin siis tarkistuttamassa leegoni, eli purukalustoni.
Ja täytyy sanoa että on toi hammaslääkäröinti kehittynyt sitten viime näkemän.
Siinä ne vaan nappas kaikenmaailman röntkenitkin samassa penkissa maaten.
Joku helkkarin kapula vaan kitaan ja nips naps, sit oli tietokoneen ruudulla kuva että kunnossa ne on :)

Hammaslekurin tuomio oli armoton. Huiput hampaat!
Siis yksi pieni reikä joka tossa parin kuukauden päästä hoidetaan pois päiviltä ja suuhygienistille olin varannu muutenkii ajan.

Joten ainakin joku paikka meikäläisessä toimii.

Mut on se jotenkii vaan nöyryttävää maata monttu levällään siinä penkissä, uskomattoman cuulit suojalasit päässä. Joku ronkkii sun suutas ja huutelee käsittämättömiä "nelonen kakkonen", ""purupinnassa alkavaa". jne.
vain yksi mulle tehty toimenpide on nöyryyttävämpi ja se on tuo Colonoscopia. Ja siitä ette tahdo tietää lisää.

blogii or not blogii?

Mietin taas (voi juma, mä sitten aloitan tällä samalla "mä mietin taas" fraasilla varmaan 80 prossaa mun blogauksistani.... nice.) tätä blogaamisen vaikeutta.
Oikeesti, tää on mulle usein aika hankalaa.

Oon aiemminkin pohtinut sitä että tarvisin jonkun nimettömän, anonyymin blogin jossa purkaa kaikki ihan pohjamutia myöden.
Mutta sitten taas palaan siihen toiseen päässäni risteilevään ajatukssen.
Eli kuuluuko netissä jakaa ihan kaikki.
Tunnustaa kaikki rikkinäisyydet ja synkät salaisuudet?

Jotenkin vaan hetkittäin sitä miettii mitä voi kirjoittaa vetämättä itseään liian julkisesti auki ja paljaaksi ja etenkin vetämättä muita ja muiden asioita julkiseksi...

oon nyt itseasiassa pariin kertaan törmännyt tilanteeseen jossa huomaa miten paljon ihmiset oikeesti käyttää aikaansa lukien toisten blogeja ja kuinka helposti yritetään myös lukea rivienvälistä.
Blogaamalla vaikeista ja kipeistä aiheista saattaa siis jopa loukata jotakuta tahtomattaan.

En oo niin muodikas tai tyylikäs ihminen jotta voisin tehdä mitään "tyyliblogia" ja perustaa sitäkautta kevyempään kirjoittamiseen blogaamistani.
En myöskään jotenkin jaksa ja vallankaan kehtaa napsia esim oitkin päivää kuvia asioista joita teen.
Ei sillä etteikö sellaisia blogeja ois ihana lukea joissa ihmiset on panostaneet blogaamiseensa nappailemalla kuvia ja päästämällä ihmiset sitäkautta visuaalisestikin elämäänsä sisään.
ne on ihania <3
Itse en vaan osaa ja en osaa oikeen kuvitella että kukaan ois kauheen kiinnostunut esim tän päivänkään tapahtumista. Tässä Hanna kaupassa toteamassa että ei helvetti pankkikortti jäi himaan ja seuraavassa hetkessä kaahaamassa kotiin ja paiskimassa atavaroita pikavauhtia kassiat ja ettimässä sitä pirun cardia.
tai Hanna purkamssa joulukkusat joka tosiaankin on sen 2 kuukautta nököttäny tossa nurkassa.... ööööö. how nice is that!
Ei ei, ei mitään niin mielenkiintoista taaskaan :D

Aiemmin olin jova ottaa kuvia kaikista bileistä ja ihmisistä. Kaikki piti tunkee facebookkiin tai aiemmin irc-galleriaan, mutta äh.
En mää jotenkin jaksa enää. Jotenkin vaan mieluummin sosialiseeraa ihmisten kanssa kun heiluu kameran kanssa.

Miten te ihmiset jotka niin ihanasti osaatte blogailla kuvien jne kera keräätte sitä matskua kirjoituksiinne?
Ajatteletteko vaikka ystin kanssa kahville mennessä et nyt täytyymuistaa ottaa näistä pullista kuva ja laittaa se blogiin?
Vai tuleeko kaikki se kuvien näpsiminen ihan luonnostaan.
Tässä päivän asu? Tässä päivän kampaus?
ääääsh. Omat kuva-blogaus yritelmät tuntuu vaan niin kököiktä aina :D haha

On tää. On taas niin isot ongelmat ihmisen lapsella.
Joskus vaan tympii tää kun ois oikeesti sydämmellä ihan muita juttuja kuin mistä kirjoittaa. Mut kuitenkaan liian henkkohtaista ei halua kirjoittaa, ei itsen eikä muiden takia.

Mietinköhän mä taas vähän liikaa???

poliittinen kriisi.

Kaikkihan varmaan tietää, että eduskuntavaalit suoritetaan tässä keväällä.
Oottekos ajatelleet äänestää?

Ite oon ollu aina sitä mieltä että äänestäminen on aika must juttu.
En väitä että ihan kaikissa äänestyksissä oisin korteni kekoon kantanut, mutta ainakin näissä isommissa ja sitten oman kunnan jutskissa.
Musta jokaisen PITÄÄ äänestää, käyköön piirtämässä vaikka sukukalludet siihen äänestys korttiin tai kirjoittakoon vaikka että vaalit ovat perseestä jos ei muuta keksi.
Mutta kantaa pitää ottaa ja vaikuttaa. Ei vaan maata kotona äänestyspäivänä ja marista sitten seuraavat vuodet taas.

Kotona on ollut aika selvä kanta tässä politiikassa, Tai lähinnä siis puolueen valinnassa. Johtuen siitäkin että tätini on ollut kunnallispolitiikassa ja äiti kirkollispolitiikassa aiemmin mukana.
Täti taitaa itseasiassa olla kirkollispolitiikassa nytkin.
Toki me lapsetkin aikanaan jelpittiin mm. vaalimainosten jakelussa postilootiin jne ja ei sitä siinä sitten äänestysikään päästessään ajatellut puoluettakaan sen kummemmin. Siihen yhteen ja samaan kun oli niin tottunut.

Nyt olen viime vuosina ammattiyhdistys toiminnan aktivoimana alkanut ajatella tätä vaikuttamista ja politiikkaakin enemmän.
Ja suoraansanoen, en tiedä yhtään ketä seuraavissa vaaleissa äänestäisin.

Vaalikoneella olen joskus kokeillut kuka sopisi ehdokkaakseni ja niiden itselle tärkeiden asioiden ja kysymysten jälkeen vastaukset ovat yllättäneet.Ne ovat nimittäin olleet kaikkea muuta kuin sen tutun ja turvallisen puoleueen ehdokkaita.

Mitkä teemat itselleni sitten ovat tärkeitä?
Jos ihan henkilökohtaisesti lähdetään miettimään niin polttoaine ja auto-vero saisi laskea reilusti. Puolestaan tupakan ja miksi ei jopa alkoholinkin verotusta voisi nostaa.
En tavallaan pidä hulluna tuota karkkien jne veroakaan.
Ihmisille VÄLTTÄMÄTTÖMIEN tuotteiden verotus pitäisi pitää maltillisena.

Palkasta maksettava veroa pitäisi jotenkin suhteellistaa.
En pidä reiluna sitä että todella matalapalkkainen siivooja voi olla verotuksellisesti yhtä armottomassa tilanteessa kuin joku 5 numeroisia kuukausituloja tienaava...
En tarkoita tätä nyt ihan niinkään että vaikka 6000€ tienaavan pitäs maksaa 60% veroa ja 1500€ tienaavan 10%.
Mutta olisi ihan kohtuullista säätää joku laki tai asetus joka turvaisi sen että työnteko kannattaa. Että käteen jää enemmän rahaa työtä tehdessä kuin esim työttömyyskorvauksilla elellessä.
Sekavaa, en osaa tätä muotoilla oikein kunnolla...

Mulle sydäntä lähellä ovat vanhukset ja hoitohenkilökunta.
SuPer ajaa erittäin hyvää asiaa vanhusten ulkoilumhdollisuuksien puolesta: Mummot ja papat ulos direktiivi, klik klik
Ihan käsittämätöntä että nykysuomessa säästetään niiden ihmisten kustannuksella joilta tämän maan olemme perineet. Vanhukset tuupataan tupaten täysiin laitoksiin joissa hoitajat saavat juosta kieli vyön alla jotta saavat perushoidon tehtyä...
Ei puhettakaan että mitään sen kummempaa virikettä, jumppaa, ulkoilua tai seurustelua olisi aikaa taata.
Ja muutenkin....
Ei varmana tarvinne alkaa tässä jälleen kerran lataamaan sitä kaikkea kuinka harvakseltaan vanhukset pystytään viemään vessaan ja kuinka monta tuntia pahimmillaan joutuu olemaan märässä vaipassa... jne. You name it.
Tästä aiheesta olen aikeissa postata joskus ihan erikseen.
(luojan kiito omassa työyhteisössäni on edes hieman paremmin asiat kuin monessa muussa paikassa.)

Tämä siis on todella tärkeä kriteeri valitessani ihmistä jonka tahdon eduskuntaan asioistamme päättämään.
Jos ehdokkaalla ei ole teemana tai ajatuksena vanhustenhuollon parantaminen Suomessa ja muutenkin hoitoalan henkilökunnan lisääminen niin eipä tule kauppoja.

Jos olen rehellinen niin niinkään en kiinnostu ehdokkaista jotka ajavat lapsiperheiden tai vaikkapa maahanmuuttajien asiaa. Toki arvokkaita aiheita nekin, mutta minun henkilökohtaisessa elämäntilanteessa ja arvomaailmassa nyt vanhukset menevät ykkössijalle. Ja matalapalkka-alojen palkkauksen korjaaminen & työhyvinvointi.

Myös harrastusmahdollisuuksia lisää, kaiken ikäisille. Aktiivista ja turvallista yhteiskuntaa toivon. Ihan sellaista "kansan-kulttuuria" ja sitä mitä kylillä ja turuilla halutaan.
En niinkään toivo mitään mammuttimaisia kulttuuri-taloja tai oopperahalleja, ne ovat jääneet itselleni vieraaksi. Mutta paikalliseen kulttuuri- ja liikuntatoimintaan koen tarpeelliseksi satsattavan.
Esim kaupunginteattereiden toiminta, kunnalliset uimahallit jne. Sellainen jokaisen kansalaisen lähellä oleva toiminta. Ei pelkkä pääkaupunki-keskeisyys tms.

Olen myös miettinyt esim maahanmuutto-asioita.
En väitä että tuntisin tarkalleen esim suomessa asuvien pakolaisten määrää ja että voisin olla tässä asiassa sortumatta kliseisyyteen.
Kaksi piippuinen juttu... Ja helposti tulee leimatuksi raisitiksi jos on erimieltä niiden kanssa jotka avaisivat rajat ihan täysin.

Toki PITÄÄ auttaa hädänalaisia, myös pakolaisia, mutta mielestäni meidän on vähintään yhtä paljolla (raha ja resurssit) hoidettava omia vähäosaisiamme. Kodittomat, todella käyhät, syrjäytyneet, mielenterveyspotilaat.
Ymmärrän kyllä että monen pakolaisen on hengenvaarallista jäädä kotimaahansa ja apu tulee enemmän kuin tarpeeseen, mutta samalla mietin sitä koditonta joka näilläkin -30 pakkasilla koittaa jossain lehtikeräys-laatikossa selvitä aamuun asti jolloin pääsee johonkin yleiseen vessaan lämmittelemään.
En siis sano ettei Suomeen saisi ottaa yhtään pakolaisia tai en ajattele rasistisesti. Mielestäni meidän on pystyttävä takaamaan alkuperäisillekin Suomalaisille edes välttävä toimeentulo ja katto päänpäälle.
Jos siis minun tulisi leikkiä hetki jonkinsortin jumalaa ja päättää rakennetaanko vaikka omalle kylälle kodittomien asuntola jossa tehdään kuntouttavaa työtä heidän saamisekseen jälleen jaloilleen vai haluaisinko sinne vastaanottokeskuksen niin tässä tapauksessa vetäisin kotiinpäin. Eli kodittomat.
Toki pitää kehittää esim kehitysapua ja vallankin auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Jotta he saisivat omissa maissaan uuden alun ja elämän mahdollisuuden. Jos se vain millään on turvallista tai mahdollista.

hmm. kinkkistä.

aion kyllä todellakin jatkaa vielä ehdokkaisiin perehtymistä ja ehkä löydän "sen oikean" vielä.

Mitä meille jää?

Työpaikallani (vanhustenhuollon yksikkö) juhlittiin koko talon voimin isolla sakilla ystävänpäivää maanantaina.
Oli elävää musiikkia, esityksiä ja tietysti TANSSIA.

Paikalle olivat tulleet matit ja maijat, viljot ja tyynet. Kuka rollan kanssa hipsutellen, kuka hoitajan avulla pyörätuolilla ajellen. Kuka mitenkin, kunhan kynnelle kykeni.

jäin siinä ohjelman lomassa katselemaan yksikkömme asukkaita ja mietin taas kerran elämän rajallisuutta ja kuinka meiltä ajan kanssa riisutaan kaikki. Huonoimillaan, epäarvostavassa ympäristössä, ihmisarvoa myöden ihan kaikki.
Mitä meille jää kun muisti menee? Rakko ei enää tottele? Jalat eivät kanna? Reumatismi rampauttaa nivelet?

Ainakin meille jää kaipuu olla lähellä. Olla ihminen ja persoona toiselle ihmiselle.
Käden puristus, halaus, silitys, hymy, katse.
Ja oikeassa ympäristössä, muistoja palaa mieleen.

Kyllä dementoituneen papankin ryhti kohoaa 10 senttiä kun saa valssin pyörteeseen daamin käsivarsilleen. Ei sen väliä vaikka jalka ei nousekaan ja reinotossuilla muutenkin on hankala tanssia.
Siinä on ihminen lähellä, saa hetken taas olla se nuori mies joka kenties vei kihlatun valssin vuosia vuosia sitten.

Rytmi säilyy, valssin viennit löytyvät vielä. Silmiin syttyy tuiketta ja vuosia kenties hukassa olleet sanat tulevat selvinä tutun laulun muodossa.

Jos minulle vanhana vielä jää tanssi ja rytmi. laulu. Ei elämäni ole mennyt ihan hukkaan.

turn back time

Joskus on viikkoja jotka voisi jättää elämättä taikääntää aikaa takaisin ja elää ne toisin. Mutta jossittelu ei auta. kaikki vaikuttaa kaikkeen ja niillä mennään mitä on elämän korttipelin jaossa saanut. Oli sitten ässiä tai kakkosia.
piste.

Kun ei niin ei.

Jäin miettimään eilisen pikapostauksn jälkeen ihmisiä, suhteita ja elämää.
Ystäviä. tuttavia, sukulaisia.
Minua ja muita.
tai jos rehellinen olen niin mun päässä se ajatuskulku usein menee muut ja minä järjestyksessä.

olen pitkään jo miettinyt kiltteyttä ja itsekkyyttä.
Ja sitä mikä on mitäkin?
Mikä on oikeasti itsekästä ja mikä tervettä omien voimien ja oman tilan suojelua.
Mikä taas on kilttiä, avuliasta ja sellaista mikä voitaisiin lukea kastiin "hädässä ystävä tunnetaan".
Mikä taas menee överiksi.

Mikä siinä EI.n sanomisessa on usein niin vaikeaa?
Miksi toisten etu niin usein ajaa oman edun edelle ja vaikka on tekevinään hyvää niin välillä siitä jää itselle vain paska maku suuhun?

En halua siis muuttua miksikään kylmäksi ja väliinpitämättömäksi, mutta jollakinlailla tarvitsisi oppia myös kuuntelemaan omaa itseä ja olemaan vähän itsekkäämpi, terveellisellä tavalla.
Oppia muistamaan että ne minun päätökset ja suunnitelmat on ihan yhtä hyviä ja arvokkaita kuin muiden ja mun ei todellakaan tarvii niitä muuttaa tai niistä joustaa jos mä en halua.

hmm. Pohtimisen arvoinen juttu. vallankin jos ei halua katkeroitua ja elää marttyyrinä mummoiässäkin.

Sydämen muotoinen päivä

Tästä päivästä jää hyvä mieli.
Sain keventää sydäntä rakkaassa seurassa,
pidin sylissä ja suukottelin maailman kauneinta
vauvelia, tapasin kaikki kivat pojat meidän jenkkiauto-tallilla,
saunottiin appisten luona ja mulla on vihdoin kauan
toivomani iPhone!!!

Olen ihan sairaan onnellinen että mulla on keskenään
tosi erilaisia ystäviä. Noille rakkaimmille on kaikille
oma paikkansa ja jokainen on korvaamaton ,,,
Onneksi näin!

kaiken maailman kuureja.

Tuntuu että tuttavapiirin on vallannut mitä maanisin itsensä ruotuun pistämis-buumi.
Kenellä rajummin ja kenellä hellemmin.
Yksi on päättänyt alkaa hoitaa itseään kunnolla. iho, liikunta, ruoka.
Joku juuri manaili että taas on mennyt viikonloppuna dietit ja kuurit persiilleen.

Löytyy liikunnan lisääjää ja kaljan vähentäjää, laihduttajaa ja ties mitä.

Mutta en ole kuullut kenenkään puhuvan että haluaisi kasvaa ihmisenä, oppia olemaan parempi puoliso tai reilumpi ystävä. Pintaa puunataan ja omaa minää hiotaan ulkoisesti, mutta sisikunnan huollosta ei puhu kukaan.

Itselläni on kypsynyt monien asioiden summana mielessä oman sisimmän kasvattaminen ja huoltaminen.
Olen päättänyt tässä vähin äänin etten anna enää kenenkään kävellä ylitseni tai muutenkaan kohdella mua törkeästi ilman että pistän hanttiin.

Olen myös päättänyt ettei yksikään ihminen enää saa vaikuttaa minuun, vallankaan negatiivisesti, ilman että annan siihen itse luvan. Olen luvannut itselleni tarttua näihin tuntemuksiin ja miettiä niitä ja löytää niihin sellaiset näkökulmat että nämä ihmiset eivät enää pääse nostattamaan mun verenpainetta.En myöskään aio sokeasti luottaa imarteluun jolla pyritään vaan saavuttamaan hyötyä.

Muutenkin koen että mun on otettava vastuu omasta itsestäni ja minun tunteistani.
Tiettyyn rajaan asti voi puhua ja avautua ystäville, mutta ketään ei saa pitää jätesankonaan tai kukaan ei voi alituiseen kuluttaa toisten aikaa valittamalla ja syyllistämällä muita.
Vain itseään voi kehittää ja vain minä itse olen vastuussa minun valinnoistani ja teoistani.
Minulla on vastuu siitä teenkö elämästäni hyvän vai jahkaanko asioiden kanssa jotka tarvitsevat muutosta tai parannusta.

Koitan oppia hyväksymään erilaiset tyypit, nekin joiden kanssa en ole samalla aaltopituudella ja joista en saa otetta.
Koitan kuitenkin välttää koko maailman murheiden kantamista ja suostumista yleiseksi itku-olkapääksi. En ainakaan niile ihmisille jotka hakeutuvat seuraani vain kun kukaan muu ei ole kuuntelemassa heitä.
Vallankaan jos mulla itselläni on joskus raskasta ja tarvitsen itse kuuntelijaa, niin niinä hetkinä on pakko rajata sitä murhetta mitä pystyy vastaanottamaan muualta.
Koska niinkuin minulla on vastuu omista tunteistani. iloistani ja tappioistani. Niin myös muillakin pitäisi olla omistaan.

Myös sen haluaisin oppia ettei ole mun tehtäväni opettaa ketään elämään. Jos joku toimii idiootisti, toimikoon. Oman hölmöytensä sillä näyttää.
Koitan myös välttää jutumuasta keskelle kenekään riitoja tai selkäänpuukotuksia, tai muita sähläämisiä ja säätämisiä.
Se on mulle vaikeaa koska liian usein ihan hyväksi tarkoitettu tilanteen selvittely kääntyykin omaan niskaan.

Mutta näin. Puunatkaa te ulkokuorta ja vilpittömästi onnea bikinikunnon metsästykseen.
Minä ajattelin metsästää itselleni mielenrauhaa ja onnellisuutta, pienistä asioista iloitsemista.