riks raks

Kuulitteko ritinää?
Jaa mikäkö se oli?
- Se oli vaan yks unelma joka ikävä kyllä nyt revittiin taivaan tuuliin.

(Jos että kestä draama-kuningattaren totaalista avautumista niin lakatkaa lukemasta tässä vaiheessa. En Tosiaankaan kaipaa mitään "ryhdistäydy nyt nainen"- menttaliteettia.)

Mä oon odottanut syksystä asti innolla että pääsen ensi elokuussa Manchesteriin kisaamaan rivitanssin MM-kisoihin. Suunnitelmissa oli repäistä siellä yksilöt, pro-am paritanssi ja ryhmäkin vielä.
Luvassa piti olla mahtavat iltabileet sirkus teemalla, sunnuntaina palkintojen jaon jälkeen biletystä synttäreiden kunniaksi, koko pitkä viikonloppu ihanaa kisahurmosta, jännittämistä, tanssia, tsemppaamista, yhteishenkeä.
Vähän shoppailua Mansen mahtavissa valikoimissa, lomaa ja ystäviä.
Jopa mun huonekaveri olis ihan paras mahdollinen. Jonsu <3

Mut tiettekö mitä.
Arrrrgh, en voi ees ajatella sitä ilman et mua alkaa itkettää.
Mulla ei ola rahaa!!
Mä en pysty saamaan tarvittavaa summaa nyt kokoon ja lunastaan lippuja, lentoja, hotelleja jne. MÄ EN SIIS PÄÄSE SINNE.
Mä oon koittanut vääntää ja kääntää, suunnitella ja pohtia miten se onnistuisi. Mutta kun ei ole rahaa niin ei ole.
elämässä kun on muutakin ja nyt on vielä kasaantunut kaikkea muuta pakollista hankintaa ja menoerää.
Jossain kohtaa vaan on pakko viheltää peli poikki.

Just nyt tuntuu siltä että haluun vaan heittää tanssikengät nurkkaan ja unohtaa koko homman. Harmittaa niin maan perkeleesti.

nyt mä teidän että siellä toisessa päässä on mahdollisesti tyyppejä jotka ajattelee et ihan typerää tällänen vikinä. Et on sitä maailmassa pahempaakin.
Joo totta, myönnän ettei tää oo mitään verraten siihen että joku vaikkapa menettää perheensä ja kotinsa hirmumyrskyn kourissa, jonkun puoliso pettää ja jättää, jonkun lapsi menehtyy aivan liian nuorena, joku tekee konkurssin, joku sairastuu syöpään.
En sitä väitäkään.
Jopa mulle itselleni on tapahtunut satakertaa tätä pahempia asioita viimeisen parin vuoden aikana.

Ymmärrän myös oikein hyvin että on aika itsekästä valittaa ettei ole rahaa lähteä englantiin kun kuitenkin ollaan pääsemässä kreikkaan keväällä. MÄ EN OLE TYHMÄ.
Mutta silti en saa nyt tätä ihan vaan olan kohautuksella pois mielestä.

Mutta ihminen on itsekäs. Se suree ja kipuilee sen asian parissa mikä kulloinkin on ajankohtaista. Viime vuonna surin etten ehkä tanssi enää ikinä. Nyt suren yhtä kisa-matkaa. Nopeasti ihminen unohtaa.


Muutenkin olen taas miettinyt tätä suremisen ja mielipahan "oikeutusta". kenellä on oikeus surra ja mitä?
jos minulla on paha olla siitä syystä että mulla ei ole rahaa nyt toteuttaa mun unelmia ja että moni kiva juttu menee harakoille sen takia, niin onko se jotenkin vähemmän arvokas suru kuin jonkun muun.
Voiko toisen ihmisen vaientaa käskemällä sen olla onnellinen ettei esim ole pää irti tai koti palanut poroksi?

tavallaan mä ymmärrän senkin näkökulman että hakee lohtua siitä että asiat voisivat olla aina pahemminkin.
Mutta itse vaan syyllistyn siitä jos mulle sanotaan et sullahan on itseasiassa asiat hyvin et mitä sä tollasta poraat. tai mieti et sillä ja sillä on sitä ja sitä.
Voiko toisen tai edes itsensä pakottaa onnelliseksi?
Voiko siitä ylipäätään edes tulla onnelliseksi ettei asiat ole yhtä huonosti kun jollain muulla?
Päteekö sama myös iloon?
Että mun ei sitten kannata vaikka iloita hyvästä tanssikisasuorituksesta kun se riitti vain kakkossijaan koska sen voittajan kultamitalli oli hienompi juttu?
tai onko mun tyhmää olla iloinen 20 vuotta vanhasta autosta jos naapuri ostaa uuden mersun??

ja jos meillä ei olisi oikeutta surra tai tuntea mielipahaa vaikka siitä katkenneesta rakennekynnestä tai peruuntuvasta matkasta niin kuka sen on oikeutettu määrittelemään kenen surut ovat niitä oikeita ja tarpeeksi isoja?

Mä en tarkoita että olis välttämättä väärin sanoa toiselle että "olisit onnellinen kun..." jne lauseita. Toiset meistä saa lohdun niin. Toiset pystyy ajattelemaan järjellä ja punnitsemaan vaihtoehtoja tai laittaan asiat järjestykseen.
Toiset meistä taas saisi lohdun siitä että on hetken läsnä ja kuuntelee. Antaa sille surulle sen tilan ja hetken. Sit se on pian poissa.
Ei sitä aina voi vaan tunkea syrjään.
Ei kaikki meistä voi ainakaan.

No niin, eksyin taas huolella aiheesta.

Mutta sellainen on siis tän hetken ajatus.
Kirvelee.
Mutta toisaalta tiedän etten muutakaan nyt voi.

Älkää sanoko että "tuleehan niitä kisoja".
Tulee tulee. Mutta ei se just nyt auta.
Ei se tee mieltä hyväksi sen jälkeen kun on just tajunnut että iso onnelliseksi tekevä asia on nyt mennyttä tältä erää.

Ei se lohduta niinä kertoina kun kateuden iso paha peikko nostaa kevään mittaan päätään kun muut treenaa kisoihin ja säpisee onnessaan matkasta.
Kumpa mulla olis voimaa sillon niellä ylpeys, katkeruus, kateus ja kyyneleet. Toivottaa täydestä sydämestä heille hyvää matkaa ja ajatella että munkin aikani tulee vielä.

Kumpa mulla olis siinä vaiheessa tarpeeksi suuri sydän ottamaan vastaan murjottamatta sitä kisoista palaajien riemua ja toinen toisensa selkään taputtelua.

On siinä oppimista ja kasvun paikka. BIG TIME!
just nyt tuntuu että tosiaan sinkoon ne tanssikengät jorpakkoon koska tunnen itseni ja tiedän miten kateellinen ja paska ihminen olen tälläsissä asioissa.

Tosin ehkä täsäs olis mahdollisuus kasvaa ihmisenä yhden katkeran kalkin äärellä.