Mitä meille jää?

Työpaikallani (vanhustenhuollon yksikkö) juhlittiin koko talon voimin isolla sakilla ystävänpäivää maanantaina.
Oli elävää musiikkia, esityksiä ja tietysti TANSSIA.

Paikalle olivat tulleet matit ja maijat, viljot ja tyynet. Kuka rollan kanssa hipsutellen, kuka hoitajan avulla pyörätuolilla ajellen. Kuka mitenkin, kunhan kynnelle kykeni.

jäin siinä ohjelman lomassa katselemaan yksikkömme asukkaita ja mietin taas kerran elämän rajallisuutta ja kuinka meiltä ajan kanssa riisutaan kaikki. Huonoimillaan, epäarvostavassa ympäristössä, ihmisarvoa myöden ihan kaikki.
Mitä meille jää kun muisti menee? Rakko ei enää tottele? Jalat eivät kanna? Reumatismi rampauttaa nivelet?

Ainakin meille jää kaipuu olla lähellä. Olla ihminen ja persoona toiselle ihmiselle.
Käden puristus, halaus, silitys, hymy, katse.
Ja oikeassa ympäristössä, muistoja palaa mieleen.

Kyllä dementoituneen papankin ryhti kohoaa 10 senttiä kun saa valssin pyörteeseen daamin käsivarsilleen. Ei sen väliä vaikka jalka ei nousekaan ja reinotossuilla muutenkin on hankala tanssia.
Siinä on ihminen lähellä, saa hetken taas olla se nuori mies joka kenties vei kihlatun valssin vuosia vuosia sitten.

Rytmi säilyy, valssin viennit löytyvät vielä. Silmiin syttyy tuiketta ja vuosia kenties hukassa olleet sanat tulevat selvinä tutun laulun muodossa.

Jos minulle vanhana vielä jää tanssi ja rytmi. laulu. Ei elämäni ole mennyt ihan hukkaan.