Olen pohdiskellut elämänmenoa tässä flunssaillessani.
Tulematta kuitenkaan sen suuremmin mihinkään lopputulokseen tai keksimättä sen suuremmin mitään mullistavaa elämäntarkoitusta.
Olen miettinyt omaa elämänhistoriaani ja viime vuosia vallankin. Millä kaikella elämä on paiskinut päin näköä, mutta mitä kaikkea hyvää ja uniikkia se myös on mun kivikkoisen polkuni varjoihin loihtinut.
Kuinka hyvin myös asiat ja tapahtumat näyttävät mikä on tärkeää, kuka on tärkeä.
En mä mitään suuria oivalluksia ole tehnyt ja väitä etten palaisi pohtimaan samoja omia solmuja ja seesteisyyksiä yhä uudelleen ja uudelleen.
Mutta elämässä on vaan parasta hetket. Nauru. Se että hetkellisesti on viiltävän lujasti samalla aaltopituudella.
Haluan oppia muistamaan ettei se ole tärkeintä aina mitä sanotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti