Mitä maksaa ystävällisyys.

meitä ihmisiähän on tunnetusti joka makuun ja jokaista mahdollista eri luonnetyyppiä.
Eli tietenkään emme voi kaikki ajatella asioista samalla tapaa.

Olen toisinaan törmännyt siihen, ettei "kiltteys" ja ystävällisyys ole suinkaan aina ilmaista.
Mediassa ja kaikkialla meitä kehoitetaan olemaan "terveesti itsekkäitä". Suuhumme koitetaan istuttaa sanaa EI ja sitä miten sen voi sanoa kauniisti ja vakuuttavasti.
Aina käsketään vaatimaan oikeuksiaan ja elämään sen tukkaväri mainoksen mukaan "because I´m worth it"- mantraa toistellen.

Tottakai on tärkeää osata kieltäytyä asioista joita ei pysty tekemään, mutta se on mielestäni eri asia kuin nämä "mä en kyllä ainakaan"-tyyppiset ihmiset. "Mä en sitten kyllä ainakaan tee sitä ja sitä". "Joku muu saa kyllä hoitaa tän ei tää oo mun syytä". "en mä ainakaan kerkee ja osaa ja mutta kun mulla on niin paljon muutakin nyt".
En siis tarkoita että kaikkien tulisi tehdä asioita toistensa puolesta, oman väsymyksen rajamailla. Mutta ihmiset, missä se ystävälisyys on?
Miksei voisi koittaa löytää jotain kaikille ystävällisiä ratkaisuja.
Mulla ainakin sellanen kovin ehdoton "mä en sit kyllä ainakaan"-asenne nostaa karvat pystyyn ja teen tälläisen vastauksen saatuani homman ihan ite. Enää apua huolimattakaan. (haha mikä marttyyri!)

Mietin vaan miksi ei vois joskus miettiä kahta sekunttia ja aloittaa asiaa jotenkin muuten. "Mulla olis siinä kohtaa sovittua menoa, mutta jos sä voisit hoiotaa sen niin mä voisin sit hoitaa tän" tai jotakin. Ettei aina ekana höngittäis ilmoille sitä "Mä en sit kyylä varmana tee sitä".

Muutenkin... Toisinaan tuntuu että on ihmisiä joiden kanssa jokainen asia, palvelus, ystävällisyys, kritiikki ym pitää jotenkin mennä silmä silmästä.
Jos pyydät palvelusta ja apua joskus niin saata luvata ensin kymmenen asiaa mitkä tekee vastalahjaksi. Tai jos annat jotain kauniistikin muotoiltua kritiikkiä niin saat olla varma siitä että saat tikaria lapaluiden väliin moneen kertaan jatkossa, kunnen kritisoitu ihminen ilmeisesti saa kostonhalunsa tyydytettyä.

Muutenkaan en jotenkin ymmärrä miksi ystävyydessä pitäisi jokainen tehty työ, annettu apu, tarjottu kahvikupillinen, annettu kyyti tms jollainlailla KORVATA? MAKSAA TAKAISIN?
Miksi ei luoteta vaan siihen että jos ihmiset aidosti haluaa toisilleen hyvää niin olemalla ystävä ja ystävällinen saa sitä myös takaisin.

Kyllä mä sen ymmärrän että ihmisillä on toisinaan tosi kiire oman elämänsä kanssa.
Niin mullakin on.
Mutta kun asiat voi sanoa ja tehdä niin monella tapaa.
En tarkoita että meidän täällä pitäisim kaikkien passata toisemme piloille saamatta mitään itselleen koskaan. Toivon vaan ettei ystävyys ja kaveruus olisi koskaan mitään kauppatavaraa josta täytyy odottaa jotakin vastapalkkiota.

Itse olen sitä ihmistyyppiä jolle saa lähiystävät (ja melkein kuka vaan) soittaa vaikka keskellä yötä enkä pahastu. Tykkään ihan aidosti auttaa ja hemmotella läheisiäni. kertoa että ne on tärkeitä.
Toki itekin sorrun tuohon joskus että "mä en kyllä sit ainakaan"-paskaan, mutta koitan välttää sitä.
Koitan aina miettiä miten pahalta se toisesta tuntuu jos aina vaadin vaan minäminäminä-tyylillä asioita.

En koe jotenkin että ystävien ja rakkaiden auttaminen olis kamalan työlästä. Toki sitä joskus miettii et haaliiko itselleen liikaa hommia, mutta senkin kun voi onneksi sanoa siinä vaiheessa ystävällisesti. Pyytää apua ja jakamaan hommia. "mä autan sua siinä ja siinä, mutta katotaanko yhdessä sit tää ja tää" tms.

Miksi aina ekan mietitään mahdollista "korvausta" jos joku juttu menee pieleen. Ok, harmittaahan se jos on johonkin uhrannut aikaansa, tehnyt valmisteluja ja järjestelyjä, jopa uhrannut rahaansa. Mutta hei... olenka aina MINÄ se tärkein. Täytyykö MINUN aina saada kaikesta joku hyöty heti tai jotakin vahingonkorvauksia vähintään. Eikö voisi ihan hetken odottaa ja sitten vasta selvitellä nätisti mites tän peruuntuneen/epäonnistuneen/väärän homman kanssa toimitaan.
Mutta ei AINA ekana MINIMÄMINÄMINÄ ja MINUN mielipahani. Tai minun "parhaani".

Ei toki kenekään kynnysmatto tarvitse olla, mutta joskus ihmettelen mihin maailmasta on kadonnut auttamisen ilo ja aito ilo toisen puolesta?