Joko se tuli?

Meidän suvussa ja ystäväpiirissäkin osin kihistään tällä hetkellä kuin herhiläispesässä.
Serkkuni pötköttelee (toivon että näin yöllä saa nukkua ja kerätä voimia ettei vaella siellä tuskissaan) Kätilöopistolla ja koittaa häätää "Ristoa" ulos masumajastaan.

Ripan oli määrä jo saapua joulunpyhinä, mutta ei tullut "Jeesuslasta" meidänkään sukuun. (Terkkuja vaan sille toiselle suvulle jossa Jeesusta odoteltiin :D haha).
Meillä oli "Riston" kohdalle kyllä vielä enemmän tuo "vuoden ensimäinen Hesalainen"-titteli haussa. Mietittiin jo mitähän kaikkea kivaa siitä hyvästä voisi saada. Joku huvipursi ja penthouse nyt ainakin... Joku tosin kehtas väittää ettei siitä saa kun Hesarin vuosikerran. Mutta e-hei, ei, ei. Kyllä meidän Ripalle ainakin nyt jahti olisi pitänyt saada.

Olen ihan häikäilemättä päättänyt omia "tätiyden" ja tädin roolin itselleni. Vaikka siis biologisesti en olekaan tulevalle termiitille mitään.
Mutta serkkuni on ollut mulle aina kuin sisko. lapsena asuttiin lähekkäin ja melkein päivittäin leikittiin keskenämme. Osittain meillä on samoja tuttuja ja kavereitakin. Vallankin nuorempana oli.
Ihan siis selkeetä siis et tätihän mää siis olen ;) eiks jes?
Ja voiko lapsella olla yhtään turvallista ja hemmottelevaa sukulaista liikaa? Kai sinne siis yksi tälläinen höpsähtänyt melkein-tätikin mahtuu.


Hetkittäin kyllä mietin tätä omaa tilannetta ja elämääkin tässä samalla. Taas kerran?
Pystyisinkö minä koskaan olemaan äiti?
Minä jonka koti tuppaa olemaan hyrskyn myrskyn, joka tykkää nukkua pitkään aamuisin ja tehdä vuorotyötä, harrastaa ja mennä... Olisko mulla siihen tarvittavat taidot ja pinnaa?
Olisinko tarpeeksi vastuullinen ja hoitaisinko asiat oikein.
Minä jolla unohtuu laskujenmaksu ajallaan säännöllisen epäsäännöllisesti.
Minä jonka mielestä toisinaan koko päivän voi elää jäätelöllä ja kahvilla?

Rakkautta tuskin puuttuisi, mutta mitenhän se raja puoli?
Mistä minä tiedän miten niistä tulee kunnollisia ja miten ne saa tottelemaan?
Mistä sen voi tietää ettei ne 13vuotiaana jo polta kuin korsteenit ja ole alkoholisoituneita tai jotain muuta kamalaa?

Joskus mä mietin, että onko muhun jäänyt kehittymättä joku osa-alue kun mulla ei koskaan ole ollut sellaista vauvakuumetta että hullaantuisin kaupoissa vieraita vauvoja nähdessäni tai muutea vastaavaa.
Tottakai mua on kiinnostanut ihan hemmetisti esim ystävien raskaudet ja miltä se tuntuu. Mitä Kropassa tapahtuu jne.
Luen elämäni sykähdyttävimpiin, rakkaimpiin ja ikimuistoisimpiin hetkiin sen kun olin rakkaan, rakkaan, rakkaan ystäväni luona kahvilla.
Mennessäni hän oli jo hieman hermostuneen oloinen, tais olla pari tippaa silmäkulmassakin ja hän kertoi että tänään masu on ollut erilainen ja suppareita on tullut.
Siinä kahviteltiin ja niinhän siinä sitten kävi että synnytys alkoi (vai mistä se nyt luetaan alkavaksi? en mää näistä ymmärrä).
Muistan miten siinä sitten supparit alkoi olla ihan kunnollisia ja koitin olla avuksi sen minkä kerkesin. Hieroin kai selkää ja mitä muuta. Juttelin ja kellotin suppareita :D
Ja kun miehensä tuli sitten kotiin niin laitoksellehan he lähtivät ja kotiin tulivat pienen prinsessan kanssa.

Ihailen ja hieman ihmettelenkin sitä vauvakuumeisten intoa. Miten he voivat olla niin varmoja että he haluavat lapsen? Haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta? Jopa niin paljon ettei onnellinen voi olla ilman. Jopa avioliittoja purkaantuu lapsettomuuden takia.
Ja nyt kukaan ei saa käsittää väärin. En missään nimessä pilkkaa, vähättele tai halua puhua pahasti. Itse olen tästä aiheesta vain niin epävarma, että kunnioitan suuresti sitä kun joku tietää haluavansa lapsen ja kokee ettei elämä voi olla täyttä ilman.

Mietin vaan mistä se vauvakuume syntyy?
Olisko se syntynyt jo jos se olisi syntyäkseen?
Jos kolmikymppisenä ei ole veilä basilli-puraissut niin onko peli jo menetetty...?


Kuulostaa ehkä hullulta että tavallaan kuitenkin tiedän että haluan lapsen. Se ei ole mulle vain mikään välttämättömyys, vaan elämäni on aivan yhtä hyvää kahdestaankin puolison kanssa.
Mutta tekeekö tämä ajatus minusta mahdollisesti huonomman äitikandidaatin?
Vai kenties paremman kun minulla ei ole mitään ruusuisia unelmia ja höösötystä asian suhteen?
Yllättyisinkö positiivisesti siitä miten lasta oppii rakastamaan? Mene ja tiedä.


huokaus. Oma tilanne on vaan niin auki juuri nyt.
Tietysti terveys pitää saada hyvälle tolalle ensin ja sitten vasta vauvapuuhiin jos sellaisia on tullakseen. Mutta koskaan ei tiedä mitä elämä on päättänyt.

Mutta Risto, alahan tulla. Äitees on jo vuorokauden kohta sua siellä koittanut saada lähtöasemiin. Tarttis tehdä sunkin jo jotain. Äläs vaan chillaa siellä vaan alas tulla. Täti haluaa sut sylkkyyn. Niinkun koko suku, ja ystävät. <3