Kuten saattaa viimeaikaisista päivityksistä huomata niin ihmissuhdeasiat ja naisten välinen toveruus on mietityttänyt viime aikoina.
Sen enempää asioita penkomatta, niin sanotaan näin että paljon on soppaa hämmennetty ja sanaisia tikareita heitelty. Päin naamaa ja syvälle lapojen väliin, selän takana.
Taas kerran on mieleen noussut ikuisuuskysymyksiä siitä miksi nainen niin usein on koiraeläin toista naista kohtaan? Mikä siinä on että miehet paljon vähemmän puhuvat paskaa ja vehkeilevät seläntakana? Miehet mahtuvat isompaan porukkaan ja kuppikuntia ei muodosteta vaan sun, mun ja meidän kaverit tulee toimeen keskenään...Tai ei ainakaan niin pahasti kyylää ja kyräile kuin ämmät tapaavat tehdä.
Mikä kumma siinä on että naisten on pakko muodostaa eri sidosryhmienkin sisään jotain omia pikku ryhmiään.
Töissä, harrastusporukoissa, kaveriporukoissa, kouluissa.
Miksi, vaikka olemme jo tietyn sidosryhmän sisällä "samaa sakkia", pitää kuppikuntia silti perustaa niidenkin sisään?
Tottahan se on että toisten kanssa tulee paremmin toimeen, mutta eikö ole mitään velvollisuutta niitä muita kohtaan? Jostain syystähän olemme ajautuneet samaan sakkiin ja alunperin meillä on ollut samat intressit, kiinnostus.
Miksi siis yhtäkkiä jotakuta pidetään saman ryhmän sisällä huonompana kuin toista? Ja hänelle (ja niille muilla) halutaan korostaa jotakin omaa paremmuutta klikkiytymällä muutaman muun kanssa?
En vaan ymmärrä.
Eiköhän voisi jokainen miettiä niitä alkuperäisiä syitä miksi yhteen on liitytty ja elää sen mukaan. Yhteisiin tavoitteisiin, yhdessä pyrkien. Koko sidonryhmän voimin ja koko sen potentiaalia käyttäen.
Seläntakana puhuminen, juoruilu, panettelu...
Ensinnäkin JOKAINEN meistä tekee sitä. Minä ainakin!
Miksi siis siinä vaiheessa kun juorut koskevat itseä, saa se pillastumaan ja pahoitamana mielen?
Miksi emme siinä kohdalla muista niitä jokaista kertaa kun itss olemme mollanneet kanssaihmisiämme.
Miksi juorun tai paskapuheen kohteeksi joutuessamme yhtäkkiä heittäydymme uhriksi ja kerjäämme ystäviltämme sääliä kun meitä on niin rumasti kohdeltu?
Yhtäkkiä olemme itse oikeutetut puhumaan pahaa meistä pahaa puhuneestä.
Miksi hemmetissä emme vain voi ottaa sitä puhelinta käteen (tai marssia nenäkkäin keskustelemaan) ja kysyä miksi minusta on sanottu kuten on sanottu?
Miksei kirvelevistä asioista voi puhua? Vaatia selitystä juoruilulle?
Ja myös itse olla valmis puhumaan omista juoruiluistaan ja panetteluistaan.
Eikö kuitenkin jokainen tajua sen että päästäessään suustaan paskaa toisesta ihmisestä, asettaa itsensä vastuulliseksi tästä asiasta. Asettuu alttiiksi selitysvelvollisuudelle?
Toki joskus kiukkuisena päästää liioiteltujakin juttuja, mutta niitä tulee olla valmis käsittelemään myös nokakkain!
Miksi pitää olla kateellinen?
Tämä on ehkä omalla kohdallani se isoin kysymys.
Miksi on vaikea olla iloinen toisen puolesta kun hän saa jotain hyvää osakseen tai onnistuu jossain.
Miksi se aina tuntuu olevan jotenkin minulta pois?
Miksi olemme itsellemme niin ankaria? Jos minä en ole jonkunlainen tai osaa jotain niin miksi täytyy syytellä muita tai vetää herneet nenään jos joku muu osaakin sen asian tai on sellainen kun me itse haluaisimme olla?
Miksi on niin vaikeaa myöntää tiettyjä asioita? MINÄ MOKASIN. Minä käyttäydyin hölmösti. Minä en osannut. minä en ole täydellinen vaan minussa on paljon keskeneräistä ja ärsyttävää. Syy ei ole muissa tai olosuhteissa, syy on minussa.
Miksi haluamme niin kovin päästä toiseksi ihmiseksi toisen ihmisen paikalle.
ja miksi pyrimme niihin tavoitteisiimme usein rumaa tietä.
Esim miksi haluamme antaa itsetämme hyvää kuvaa jollekin, mollaamalla jotakuta muuta? Miksi emme keskittyisi olemaan itse niin ihania että meistä pidetään siksi että olemme ihania, eikä sen takia kuinka hyvin osaamme osoittaa jonkun muun olevan huonompi tyyppi?
Näihin kun keksin joskus ratkaisun ja näiden asioiden mukaan kun osaan elää niin olen varmasti maailman ihanin ihminen? :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti