Joskus sitä toivoo että voisi kohottaa sen hennon kätensä ja estää maailmaa kaatumasta jonkun niskaan. Toiset ihmiset vaan herättävät valtavan halun suojella, kulkea rinnalla pitää kädestä ja nostaa pystyyn jos toinen kaatuu.
Kuitenkin sitä samalla tietää ettei voi estää niitä pahojakaan asioita tapahtumasta. Jokaisen meistä on kuljettava ne polkumme, kompuroitava polvemme verille ja toisinaan kontattava niin kauan että opimme taas kävelemään.
Silti kun katsoo jotakuta ihmistä joka herättää halun suojella ja taistella leijonaemon lailla pahaa vastaan, tietä että siellä haurauden alla on myös ne omat vahvuudet, odottamassa vaan oikeaa aikaa kun niitä joutuu ja pääsee käyttämään.
Vaikka tietää, että kyllä tässä maailmassa selviää niin silti se kuristaa kurkkua kun näkee pienen hetken puhtaaseen sieluun. Sitä kiroaa mielessään ne monet ihmiset jotka vielä tulevat toista satuttamaan ja pettymykset jotka kohtaavat pakostakin.
Sitä toivoo että se kaunis viattomuus säilyisi mahdollisimman pitkään ettei tarvitsisi pahaa maailmaa kohdata liian aikaisin ja liian lujaa.
Toisaalta, onhans itä itsekin selvinnyt. Melkein kyynistymättä. Melkein yhtä herkkänä ja aitona. Paljon on tullut pahaakin vastaan, mutta onneksi on ollut itselläkin niitä jotka haluavat nostaa kätensä mun puolesta maailmaa vastaan.
Jos tässä on itsekin selvinnyt, niin kai kuka vaan selviää.
Ja pahan päivän varalle, täällä minä olen. Tiedät sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti