Tuhlaatteko te koskaan aikaanne pohtimalla arvostetaanko teitä ja merkitsettekö oikeesti ympärillä oleville ihmisille kuinkakin paljon? Vai ootteko te kaikki vaan niin sikavahvoja että ette tarvitse ulkoista sparraamista ja sitä että joku joskus ees sanos jotain hyvää.
Okei, mulla on joku alavire hetki menossa, mutta oon tässä pari päivää ärsyyntyny ja funtsannu sitä että koen et nyt tulee vaan kritiikkiä joka taholta.
Tänään viimeks olen pariinkin kertaan pahottanu mieleni ja kärähtänyt k.o. aiheen takia.
Just nyt vaan tuntuu että jokaisella elämän alalla on vaan kritiikkiä ja kritiikkiä. Voisko herranjumala sanoo jonkun HYVÄN ASIAN minkä teen tai millainen olen. (mutta älkää sanoko tän tekstin kommentteihin mitään sellasta koska sit mulle tulee olo että kerjään sympatiaa ja se ei oo kivaa..)
Töissä on aika raskasta tai siis... äh. en mä voi selittää niin hyvin koska on kuitenkin tuo vaitiolovelvollisuus. Mutta sanottakoon vaikka niin ettei ole kivaa olla nyrkkeilysäkki, tulla huoritelluks ja muutenkin kuulla millon mitäkin. Ja vaikka tietää et sairaudet on sairauksia niin kuitenkin kun tekee työtä omalla persoonallaan ja joutuu antamaan itsestään paljon niin ei sitä oikeen jaksa aina ottaa kaikkea tunnetaakkaa silti kitisemättä.
Sit kun sitä kritiikkiä tulee myös kotona (juu, tahallanihan mä sen tietokoneen sekotin ja mun vikahan se on et toisella on stressiä ollut ja kiire liiaksi.) ja harrastusten parissa tuntuu että ei vaan jaksa koko ajan kuulla mitä tarvis tehdä paremmin ja missä tekee väärin. Toki ymmärrän et se on ainoo tie kehittyä, mutta PLIIIIS ihmiset. JOTAIN POSITIIVISTA VÄLILLÄ! Josko joku vaikka kertois välittävänsä niin sekin vois tuntua aika kivalta.
4 kommenttia:
No minä nyt ainakin sanon että kiitos kun saan tutustua elämääsi tämän blogin kautta.
Oma kun on yhtä rämpimistä kolmen lapsen valittaessa milloin mistäkin, pomon kitistessä kun en pääse töihin enkä tee töitäni tarpeeksi nopeasti ja ystävien harmitellessa etten ehdi tavata tarpeeksi. Kyllä se kiitos vain maistuisi itse kullekin, vaan mistäpä sitä repisi. Pelkään että kun joku joskus sanoo minulle että "Kiva nähdä" tai muuta kilttiä, pillahdan itkuun.
Hanna, siun kirjoittama teksti kuulostaa ihan minun ajatusmaailmalta tällä hetkellä. Kommentoin tuohon sun ekaan kysymykseen, olen huomannut että minä ainakin pohdin useasti aivan liikaa miettimällä arvostetaanko minua ja tekemisiäni. Joskus tuo fiilis helpottaa, joskus se painaa päälle ihan liikaa ja häiritsevästi. Mutta viime vuosien aikana olen huomannut että olen menossa parempaan suuntaan, vihdoinkin. Pikkuhiljaa :)
Ihanaa syksyn jatkoa sulle Hanna!
-Paula
Tiedätkö, mäkin oon kiettiny juuri ihan samaa. Eilen mua ainakin otti niin kovasti päähän kaikki. Oli tunne, etten saa olla koskaan ite vihainen vaan pitäis olla aina niin ihana ja kiltti. Sekä mun tulisi kestää kaikki paska mitä niskaan tulee. Tuli sitte mietittyä asioita ja tulin tulokseen, että jos joku mulle nyt suuttu ikuisiksi ajoiksi mun PIIIP olon takia, niin olkoot. :D Mutta kyllä se siitä. :)
voi kiitos ihanat!
Oli mahtavaa kun oli tullut kommentteja ja en oo tän asian kanssa yksin.
Miten se onkin niin hankalaa tässä meidän kulttuurissa ettei voi sanoa et "hei oot mulle tärkee" tai muuta.
Painetaan vaan kulmat kurtussa "jokainen hoitakoon omat ongelmansa"-fiiliksellä.
Ite oon hyvinkin hanakka kertomaan ihmisille että ne on mulle tärkeitä, vallankin kun omassa duunissakin näkee usein sen miten se elämä vaan jossain vaiheessa loppuu ja sit on kovin kovin myöhäistä sanoa enää mitään.
Mutta näillä mennään ja kunhan tässä taas aikansa märhetii niin kaippa tää mieliala kirkastuu. Ja puhuminen/kirjoittaminen auttaa aina.
Lähetä kommentti