Onko sinun surusi parempi kuin minun!

Mistähän alottaisi purkamaan tätä päänsä kaaosta.
Olen älyttömän stressin kourissa ja taas niin ylikierroksilla kuten aina kun jotain kivaa ja isoa lähestyy.
Tällä kertaa suurinta huolta tuottaa... Tai ainakin akuuteinta huolta tuottaa tuo ensi viikonlopun tanssi-kilpailu.
Olen sitä ollu mukana puuhaamassa ja töitähän piisaa edelleen. mm, käsiohjelman teko on viikonlopun aikana edessä.
ja omat kistanssit on niin kesken ja jännitän ihan kamlasti.
Mun sarjassa kisaavat muut on mua paljon parempia, joten oikeita mahdollisuuksia kärkeen ei ole...
Että tavallaan siinä asiassa olen jo luovuttanut. :(

Nautin siitä että saan auttaa ja puuhailla, olla mukan tekemässä jotain joka toivottavasti onnistuu ja osoittautuu upeaksi tapahtumaksi.
Mut jossakin vaiheessa mua alkaa ahdistaa...aina. joka asiassa.
Ei se että työtähän tekevälle riittää, vaan se että olenko tehnyt tarpeeksi.
Mietin jotenkin aina sitä mitä muut ihmiset tekee mun hyväksi, tai kuinka ne saa kestää mun ailahtelevaa luonnetta ja ylitunteellisuutta ja toivon vaan että voisin edes joskus jossain asiassa maksaa edes osan takaisin...
Mutta uskomatonta että mitä enemmän koittaa auttaa ja olla monessa asiassa mukana niin usein sitä tehdessään huomaa ettei siltikään omasta mielestään tee tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin... sairasta.

Mä en ole koskaan kokenut olevani mikään täydellisyyden tavoittelija, tai sitten mun kuvitelmani täydellisyyden tavoittelijasta on erilainen kuin muilla... Koska kyllähän mä näemmä joissain asioissa pyrin liiankin hyviin lopputuloksiin ja turhaudun kun en niitä saavuta.

äh, en tiedä.

Tässä on ollu taas monenlaista stressiä ja murhetta. rahahuolta, sitten näitä (onneksi mukavia) järjesteltäviä asioita, aloitan uuden duunin rafla-alalla saadakseni ees vähän rahaa loppukesää varten jemmaan, uusimmat verikoe vastaukset viittais että mulla SILTIKIN saattaa olla krooninen tulehdus suolistossa (eli se perkeleen crohnintauti), päätyössäni meillä on ihan kauhee pula sijaisista ja näin flunssa aikaan tehdään ihan niska limassa hommia pienillä resursseilla. Huoli äitin uusimmista leukemia tuloksista on iso...tulispa ne jo.
Jotenkin vaan tuntuu että nää asiat on taas lyhyellä ajalla kasaantunut.
Mua ahdistaa ja itkettää, mut ihmisten ainoo reaktio tuntuu olevan "älä sure". "oletpas sä positiivinen tänään", "no on sitä asiat muillakin huonosti", "ajattele sitä aj sitä miten vaikeeta sillä on", "sen (crohnin tauti) kanssa pystyy elämään" jne.
HEI EKS KJYYS MII, tämä on mun elämä ja nämä on MUN suruja ja murheita.
Ettäkö ihan oikeesti jokaisen tunteen tullessa pitäisi ajatella että "ei, nyt en voi surra tätä kun naapurin pertille tehtiin pallolaajennus sydämeen, se on vakavampaa kun crohnin tauti". Tai "ei ei ei, mitäs äitin leukemiassa on nyt niin surtavaa kun haitissa se vasta hätä on kun ei oo leukemiapotilaille, tai ees kenellekään asuntoja. Niillä se huoli on ei mulla".

MIKSI EI SAISI IHAN TÄLLÄSIÄ TAVALLISIA,EI EHKÄ NIIN VAKAVIA, SURUJA SURRA?
Varmasti monen mielestä edellä luottelemani asiat on naurettavia.
Moni varmaan ajattelee että miks ottaa liikaa hommia itselleen ja miksi surra asioita joille ei voi mitään...
Mutta kun se olen MINÄ ja MINÄ reagoin noin. Mua saattaa surettaa ja pelottaa se että elänkö mä loppuelämäni sairaan suoliston kanssa. sairauden kanssa joka helpoimmillaan on vaan kiusallinen, mutta pahimmillaan johtaa lukuisiin leikkauksiin. Joku muu ajattelee että on pahempiakin sairauksia.

Mutta miten sitten määritellään se mitä saa surra ja mistä saa stressata.
Pystytkö sä sanomaan että sun surut ja huolet on parempia tai pahempia kuin mun?
Ja jos pystyt niin miksi sen sanominen ei saa mun oloani paremmaksi?