Paikkani auringossa?

The carousel is spinning fast.
Better enjoy while it lasts.
Every moment is like gold.
youll remember when youre old.
And the meaning of this life,
is to live and is to die.
Make the best out of your dreams,
they´re the world where you are free.
All the sorrow and the pain,
will be washed away by rain...

Juuri yhdelle mun rakkaimmista ihmisistä avauduin että mulla taitaa olla joku kolmenkympin kriisi.
Tai kriisi nyt kuulostaa liian isolta sanalta. kai? ehkä?

Mä oon ihan kamalasti miettinyt viime aikaoina paikkaani tässä maailmassa ja näiden tähtien alla.
Onko mut tarkoitettu vaan kovin tavalliseksi tallaajaksi?
Sellaseksi tyypiksi joita mahtuu 14 tusianaan?
Onko mun varalleni jotain isompaa jossain, jotain mistä mut muistetaan erityisenä ihmisenä?
Pääsenkö mä joskus jossain ihan oikeasti loistamaan niin, että mummonakin keinutuolissa hykertelen ja hieroskelen reumaisia sormiani että "voi pojat olipahan kyytiä"?

Nyt ei pidä käsittää väärin.
Ei, ei, njet, no. En ole vähaäisessäkään määrin pettynyt elämääni.
Mulla on maailman ihanin mies, mulle se ainoa oikea. Hyvine ja huonoine puolineen.
Mulla on kolmekympppiseksi ihmiseksi tavallaan aika kivasti omaisuutta ja toteutuneita haaveita...
Siis sellaista omaisuutta jota oon teinistä asti himoinnut:
Kaks jenkkiautoa (tää legendaarinen jenkkiharratajan "unelma" eli amerikan lotkolla ajellaan sekä kesällä että talvella.).
Vintage asuntovaunu. Talo maalla, 4 kappaletta arvokkaita vintage-kitaroita ja muita soittovälineita (lähinnä siis tuon miehekkeen mutta yhteistä pääomaa nykyään).
Mulla on kahdeksan vuotta ollu vakituinen toimi ja nykyisessä työpaikassani mahdollisuus kehittää itseäni ja vaikuttaa aika paljonkin työhöni.

ystävistä nyt puhumattakaan.
Mulla on niitä upeita elämäm mittaisia ystävyyssuhteita olemassa ja myös niitä uudempia ihmissuhteita joiden arvo ei oo yhtään sen vähäisempi kun pitkienkään suhteiden.
Paaaaaaljon on ihania kavereita ja sitten muutama niitä todella elintärkeitä tyyppejä joiden vuoksi vaikka kuolisi, näin kliseisesti sanottuna.

Silti mä kaipaan jotakin...jotakin missä mä olisin todella hyvä. Ja sen verran omahyväinen olen että haluaisin jossain asiassa olla ihailtu. Ja toivoisin että se olis jotain minkä eteen oon tehnyt työtä. Ei mikään sellanen "vitsi sulla on nätit silmät, mä ooooon niiiiiin kade, hei d44!"-juttu.
sanotaan tätä kriisin tynkä nyt sitten vaikka erikoisuuden tavoitteluksi.

Jotenkin mä tällästen "saavutusten" saralla etsin vimmatusti omaa paikkaani yhä.
Musta ei vaan jotenkin ole siihen että hautautuisin harmaaseen massaan.
"kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät".

Mulla on hirmuisen lahjakkaita ystäviä.
Yksi on loistava tanssija, opettaja, koreografi. vaatimaton, ihana. Käsittämätön kyvyssään työntää ihmiset yli rajojensa. mahdollistaa niiiin monelle upeita hetkiä ja kokemuksia.
Toinen juuri itsensä löytänyt burlesque-tähtönen. nainen joka on löytänyt oman kroppansa kauneuden ja nauttii siitä täysiä. Halajaa keikoille ja skumpan poreisiin. Ja on valmis raatamaan sen eteen.
Kolmas auttamisenhalua palava sosiaalialan osaaja joka varmasti tulee pääsemään pitkälle työssään.
Löytyy juuri levyn markkinoille pykääviä muusikoita jotka ovat VUOSIA kyllystymättä tehneet duunia tuon unelman eteen.
On tanssijoita joilla on rahkeita päästä pitkälle, tehdä siitä ammattikin vaikka.
On kirjallisesti todella lahjakkaita tyyppejä, joille lahjojensa puolesta aukeaa hienon hienoja mahdollisuuksia! Jopa saatetaan joskus nähdä esikoisromaaneja tai runokirjoja.
On pelotonta maailman matkaajaa, joka ottaa vaan ja lähtee puoleksi vuodeksi reppu selässä maailmalle. Elää ja hengittää suurkaupunkien humuja, toisena päivänä juosten myrkkykäärmettä karkuun aavikolla.
Löytyy nais-maalivahteja, leukemia diagnoosin jälkeen kilpatanssin aloittaneita jne.

Jotenkin siinä sakissa musta tuntuu, että mä en ole hirvittävän kiinnostava.
Etten mä ole korvaamaton vaan lähinnä liiankin usein, liiankin monelle "the second best".
Ihan hirvittävän arkinen, tylsäkin ehkä?

Näitä olen miettinyt ja kovin kiva olis löytää joku "säteilyn-aihe".