Hyvää itsenäisyyspäivää.

Kuljen pitkää käytävää.
Suljettuja ovia, toisia raollaan.
Melkein joka huoneessa kynttelikkö luomassa jo jouluntuntua.
Miten kauniilta ja rauhalliselta he näyttävätkään siinä. Vuoteissaan levollisena.
Ryppyiset kädet liikahtavat peiton reunaa hapuillen. Uni jatkuu.

Korjaan hieman lyttääntynyttä tyynyä. Hän avaa silmänsä hetkeksi. Nuo silmät ovat olleet melkoiset tähdet takuulla vuosia sitten. Ovat ne vieläkin. Vuodet voi lukea poskien rypyistä.
Silitän hiljaa ryppyistä poskea, pyyhin harmaan suortuvan pois silmäkulmaa kutittamasta.
Sinä on hän joka vuosikymmeniä sitten hoiti muita.
Sota ei kysellyt jaksaako nuori lotta valvoa tai onko ruokataukoa pidetty.
Paikattavia ja hoidettavia tuli jonona. Hän pesi ja lääkitsi. Ehkä samaan tapaan kuin minä nyt silitti jonkun kivuliaan otsaa.
Hän näki sen koko kauheuden. Rivit arkkuja ja runneltuneita kehoja. Näki myös paranemisen ja selviämisen ihmeen. Kotirintaman riemun kun sotamies palasikin hengissä kotiin.
Hän sulkee silmänsä ja nukahtaa uudelleen. Poistun hiljaa takaisin käytävään.

Peitto on mykkyrässä vuoteen jalkopäässä.
Korjaan sen hiljaa ja varovasti nukkujan päälle.
Siinä hän nukkuu, mies joka näki ne kaikki.
Näki ja soti talvisodan, jatkosodan ja lapinsodankin.
Hän ei puhu siitä koskaan, mutta toisinaan hän yhä pelkää.
Ottaa hoitajaa kädestä illalla ja kysyy eiväthän vain venäläiset tule yöllä.
Vastaan aina että eivät tule, minä en päästä niitä.
Tähän hän tyytyy. Uskoo minuun.
Vaikka mitäpä minä venäläisille voisin. Mutta hänelle minun sanani riittää.
Katselen hetken hänen tasaista untaan ja mieleni tekee kuiskata kaunein kiitos minkä osaan.
Mutta tyydyn tarkistamaan vielä kerran että paljaat varpaat ovat peiton alla lämpimässä.
En halua herättää. Nukkukoon.

Paljon lisää huoneita.
Paljon tarinoita. paljon sankaritekoja.
Paljon uhrauksia...
Menetettyjä isiä, poikia, vaimoja.
Ikävää ja kyyneliä.
Tahtoa ja sitkeyttä. Päätös siitä että tämän maan me pidämme. Siitä ei luovuta.

Ilman näitä nukkujia, rypyisiä ja kauniita, me puhuisimme tänään ehkä venäjää tai jopa ruotsia.
Kantaisimme punalippua ja moni muukin asia olisi niin toisin.

ilman heitä selvinneitä, jostain sieltä, puhuisimme nyt vierasta kieltä.
Ilman heitä, joiden ristit ovat puuta, olisi arkipäivä kuudes joulukuuta.

Siispä KIITOS. Muuta en osaa sanoa. Enkä tiedä pystyisimekö me enää samaan kuin te.
--------------------------------------------------------------------------------------
-Tarina on fiktiota. Kokemukset ja henkilöt ovat yhdistelmiä monesta eri tilanteesta ja ihmisestä. Ammattiylpeyden ja salassapitovelvollisuuden takia tarinassa ei ole käytetty kenenkään elämäntarinaa sellaisenaan tai kuvattu ketään tiettyä henkilöä.