Jepjep.
Eli koulunpenkille kävi tie taasen.
Itseasiassa luulin ilmoittautuessani että kyseessä on joku parin päivän kurssi ja se siitä, mutta täähän jatkuu ensi maaliskuuhun!!!
Ihan siis vaan pari päivää kuukaudessa, mutta aikamoisia välitehtäviä (mm 10-30min videointeja validaatio-keskuteluista jne.) Oman elämän kaaren käsittelyä Eriksonin mallin mukaan (älkää kysykö mikä se on, en minä vaan tiedä!!!) jne.
Jotta ei tää nyt sit niin helppo ollukaan. Mutta ihan kivalta vaikuttaa.
Pari tyyppiä meidän ryhmästä on jostain syystä niiiiiiin tutun oloisia että hämää oikeen tosissaan. Ehkä se selvinnee ajankanssa mistä mie ne muistan. Toisesta oon aika varma että häb aloitti lähihoitaja opinnot mun kanssa samassa luokassa, mutta jätti sitten kesken... hmm.
Koitan pyristellä kovasti synkeydestä eroon.
Hirmuisia asioita tapahtuu, mutta kun niille ei vaan voi mitään.
Tää syksy on ollu kerrassaan paska, mutta haluan uskoa että ensi kuu tuo tullessaan kasapäin hyvää ja kivaa.
Ainakin monenmoista kivaa suunnitelmaa ja järjestelyä on jo käynnissä. :)
Jotenkin vaan nää hemmetin ikävät ihmiskohtalot koittaa synkistää mieltä (ja siis osuuhan niistä osa, esim tuo jo muistaakseni edellisissä teksteissäni puhuma leukemia-dignoosi, iiiiihan liian lähelle itseä!) mutta jotenkin on ollut koko vuosi niin täynnä suruja ja vastoi käymisiä että mä en vaan enää JAKSAISI surra. Tai siis tulee niin vanhvasti sellainen olo että kuinka paljon on yhdelle ihmiselle jo LIIKAA? Kuinka paljon paskaa yksi ihminen jaksaa ottaa vastaan palamatta loppuun.
Ja kun nyt tosiaan harvinaisen moni ihminen kokee tätä samaa tunnetta, että on jotenkin poikkeuksellisen paskamainen syksy... erikoista!
Onneksi on (taas kerran totean tän) tuo lähipiiri niin mahtava, että tietää että vaikka keskellä yötä voi soittaa tietyille ihmisille jos ahdistaa.
Tänäänkin on niin ihanaa ja mahtia mennä iltaa istumaan ja pelaan vähän pelejä kahden ihanan-ihanan-ihanan ihmisen kanssa. Ja sit illalla kotiutua saunomaan tuon yhden mussun kanssa...
Ehkä sitä tarttuu liikaakin siihen että "nyt on ihan kauheen synkkää ja kurjaa"? Pitäisi vaan osata ajatella noista pienemmistäkin ihanista hetkistä, ettei koko elämä näemmä olekaan paskaa ja synkkää. Mutta kun ihminen on niin vitun tyhmä, että se kuvittelee saavansa isoista murheista isoja iloja vasta palkaksi, mutta eipä se niin mene. Ei tää maailma siihen taida perustua että surut ja ilot ois tasapainossa.
Pitää vaan taas pysäyhtellä itseään niinä pieninäkin hetkinä tajuaan et nyt ei olekaan paskaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti