Olen jotenkin viime aikoina totaalisen kyllästynyt ihmisten valittamiseen ja vouhkaamiseen ulkonäkönsä takia.
Mittaillaan olemattomia vatsamakkaroita ja surkutellaan kun ollaan niin läskejä tai puristetaan kynsin (ja melkein hampainkin) naamasta joku millin sadasosan kokoinen näppylä (joka oikeesti olikin eilen illalla tullu hyttysenpurema) ja porataankun on niin taas finnejä pukannu...
Tai vedetään päälle joku just kaupasta haettu nätti vaate ja taas itketään kun ei oo MITÄÄN päälle puettavaa tai kaikki näyttää niin kauheelta...
Ja pahimmassa tapauksessa mistään ei voi nauttia vaan koko ajan pitää tohottaa siitä miten huonolta nyt ulkonäöllisesti saattuu näyttämään.
Kiukutaan ja maristaan ja valitetaan...
PÖH!
Ymmärrän kyllä jos ihmisellä on oikeasti tarve esim laihduttaa, jos ihan oikeasti alkaa käydä terveyden päälle tai arki hankaloituu. Tai jos kyse on jostain muusta kun omasta saamattomuudesta (että on lihonut siis), esim sairaudesta...
Tai jos oikeesti potee vaikka jotain aikusiän aknea ikävine tulehtuneine finneineen.
Sillon onkin varmaan aihetta olla surullinen ja miettiä mistä saa apua.
Valitettavan usein vaan kyse jostain ihan muusta kuin oikeasti sellaisista syistä joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa. Ja monesti myös ne suuresti liioitellut ulkonäkö viat on ulkopuolisten silmissä aika pieniä.
Toki jokainen näyttää läskiltä jos tukee itsensä liian pieniin vaatteisiin tai toki naama näyttää (finneillä tai ilman tai what ever) rumalta jos se on aina nyrpällään, eli mutrussa eli norsun vitulla..
Olen vaan liian usein tullut miettineeksi sitä että miten paljon kauniimpi paikka tää maailma olisi jos ihmiset panostas edes puoliksi yhtä täysiaä sisäiseen kauneutuun kuin siihen miltä ne neäyttää tai paljonko ne painaa. Jos ihmiset uhraisivat ajatuksia edes puolet nykyistä enemmän itsensä ulkopuolelle, vaikka ilahduttamalla ystävää tai antamalla itsensä säteillä omana itsenään, niin kuinka paljon hauskempaa täällä olisi.
Itse tunnen aika ison määrän ihmisiä ympäri suomea ja pitkin maailmaakin. Ja kauneutta on ihan jokaisella. Ja kauneutta on niin erilaista. Itseasiassa en pidä välttämättä niitä kaikkein hoikimpia tai itseään eniten puunaavia ollenkaan kauneimpina. Vaan monesti henkeäsalpaavan kaunis ihminen voi olla esim hikisenä tanssin pyörteissä verkkareissaan, jumalaton onnistumisen ilo silmissään ja hymy aidoimmillaan.
Tai ihana kurvikas nainen jolla on kanttia pukeutua just niin kuin haluaa, kysymättä keltään näyttääkö läskiltä tai pömpöttääkö maha. Silmissään katse joka sulattaa kenen vaan jalat sulaksi vahaksi. Katse joka muuttaa melkein homonkin heteroksi ;)
Joten,eikö me voitas kanssa-sisaret alkaa rakastaa itseämme hieman enemmän just sellasina kun ollaan? Ja käyttää henkisen puolen kaunistamiseen hieman enemmän aikaa kun sen pohtimiseen missä on mitäkin liikaa tai liian vähän?
En minäkään sitä vielä osaa, mutta oon ainakin koittanut oppia edes jotain aiheesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti