Hyvä ystävä on paras peili.
Jokainen meistä varmaan peilaa ainakin jonkin verran toisten ihmisten sanoista ja reaktioista itseään.
Hyvät keskustelut liikauttavat aina jotain itsessä. Antavat pienen sysäyksen kohden omia voimavaroja tai kipupisteitä. Joskus peilaamme lempeyttä ja pörröisiä sanoja, toisinaan tunnemme ehkä piston jossain sisällä että tuollainenkominä olen?
Voimmeko me tietää keitä me olemme ilman että joku ulkopuolinen joskus sysää meitä jotakin tiettyä pistettä päin?
Jos emme koskaan kuuntelisi ketään niin eläisimmekö vain omasta erinomaisuudestamme nauttien, vai olisimmeko myös ihan yltiö kriittisiä koska emme näkisi mitään hyviä puolia?
Onko ihmiselle parasta samankaltaisuus muiden kanssa?
Vai täydentävätkö vastakohdat toisiaan?
Molempia kai tarvitaan. Joskus ei vaan kestä sitä että joku näyttää ne kaikki minun synkkyydet tai kehittämisen kohteet, joskus tarvitaan, edes kuvainnollinen, syli joka kertoo että kaikki on juuri näin juuri parhaalla tavalla.
Tietenkään maailma ei ole mustavalkoinen, ei ole vain kriitikkoja ja rakastajia. kaikissa on molempia.
On niin hyväksi itselle nähdä väläyksittäin toisen silmillä. Koittaa mennä edes hetkeksi toisen kenkiin, jotta voi palata entistä paremmin istuviin omiin kenkiinsä.
Onneksi elämä ei koskaan ole valmis, jokaisessa päivässä on uusi mahdolisuus kehittyä. uusi mahdollisuus olla lempeä tai kriittinen. kasvaa taas vähän. kasvaa taas vähän enemmän uniikiksi itsekseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti