suhteellisuusteoriaa.

Tänään tuntuu onnelliselta.
Vaikka stressi painaa harteita, rahat tiukalla ja keho on ihan uuvuksissa, niin on onnellinen mun ihmisistä.
Tänään vaan taas muistin miten ihania ja luotettavia ihmisiä mun elämässä on.

Mies jonko voin laskea maailmalle ihan huoletta, joka ei sekoile, hölmöile eikä petä.
Ja millaisen matkan sekin mun kanssani on kulkenut läpi vaikeiden ja läpi hyvien aikojen.
Ihminen joka seisoo mun rinnalla ja pitää mua kasassa sillon kun itse en pysty.

Perhe. Sanat ei taida riittää siihen. Ei tule koskaan olemaan syytä miksi ne mut jättäisi tai hylkäisi. Ne on mun turvasatamani täsäs maailmassa. Aina

Ja mun parhaat ystävät. Ne joiden aikana voin olla täysin rehellinen. Täysin epäkypsä ja keskeneräinen minä. Ja ne hullut välittää musta. Sanoo että ne ei oo lähdössä mihinkään mun elämästä koskaan. Ne joiden kanssa välit on sellaiset ettei niitä voi kaataa kukaan tai mikään millään vääryydellä tai kepulikonsteilla. Rehellisiä, suoraan puhuavia.
Niitä ihmisiä joilta mun onni ei ole pois vaan joiden kanssa voi jakaa ilonsa ja surunsa.
Ne ihanat tyypit joilla riittää sydäntä minulle ja muille, jotka ei sido mihinkään "kahleisiin".
Niitä ihmisiä joille voin soittaa keskellä yötä ja jotka voi puolestaan soittaa mulle.
Ne jotka pitää mun puolia ja puuttuu vääryyksiin jos niitä huomaavat,
Jotka ovat rehellisiä mulle ja muille.

Ja tietysti kaikki kivat kaverit, töissä ja harrastuksissa. Monissa eri yhteisöissä ja ympyröissä. Ilostuttavia, ihastuttavai. joskus vihastuttavai. paljon mun kanssani kivoja juttuja jakavia!

Vaikka mulla ei oo rikkauksia, ei kaikkia hienouksia, ei ehkä maailman parasta duunia niin silti mä olen jumalattoman onnellinen. Just nyt, just näin.

Kuka minä olen?

Hyvä ystävä on paras peili.
Jokainen meistä varmaan peilaa ainakin jonkin verran toisten ihmisten sanoista ja reaktioista itseään.

Hyvät keskustelut liikauttavat aina jotain itsessä. Antavat pienen sysäyksen kohden omia voimavaroja tai kipupisteitä. Joskus peilaamme lempeyttä ja pörröisiä sanoja, toisinaan tunnemme ehkä piston jossain sisällä että tuollainenkominä olen?

Voimmeko me tietää keitä me olemme ilman että joku ulkopuolinen joskus sysää meitä jotakin tiettyä pistettä päin?
Jos emme koskaan kuuntelisi ketään niin eläisimmekö vain omasta erinomaisuudestamme nauttien, vai olisimmeko myös ihan yltiö kriittisiä koska emme näkisi mitään hyviä puolia?

Onko ihmiselle parasta samankaltaisuus muiden kanssa?
Vai täydentävätkö vastakohdat toisiaan?

Molempia kai tarvitaan. Joskus ei vaan kestä sitä että joku näyttää ne kaikki minun synkkyydet tai kehittämisen kohteet, joskus tarvitaan, edes kuvainnollinen, syli joka kertoo että kaikki on juuri näin juuri parhaalla tavalla.

Tietenkään maailma ei ole mustavalkoinen, ei ole vain kriitikkoja ja rakastajia. kaikissa on molempia.

On niin hyväksi itselle nähdä väläyksittäin toisen silmillä. Koittaa mennä edes hetkeksi toisen kenkiin, jotta voi palata entistä paremmin istuviin omiin kenkiinsä.

Onneksi elämä ei koskaan ole valmis, jokaisessa päivässä on uusi mahdolisuus kehittyä. uusi mahdollisuus olla lempeä tai kriittinen. kasvaa taas vähän. kasvaa taas vähän enemmän uniikiksi itsekseen.

calm down

Tiedättekö mitä nassuset?
Mä olen päättänyt alkaa mukavaksi ihmiseksi!
Älkää naurako siellä. Loppuu sit heti se hihitys hei!
Minä kun olen niin kova muijja ajattelemaan niin nyt kisakiireiden loputtua on sit ollu taas liikaakin aikaa ajatella ja ärsyttää kanssakulkijoita mitä ihmeellisimmillä sekopäisyyksillä... Sorry about that!

Teemme töissä sellaista projektia joka pohjautuu sosiokulttuuriseen ajatteluun ja työotteeseen. Vanhustenhuolto kun jo sanana kertoo aikapaljon siitä että aika toimenpide-keskeisesti tässä on menty vuosikymmeniä. Hoitaja hoitaa ja asukas/asiakas/potilas on objekti.

Tämä projekti alkoi sillä että teimme voimavara-puuta yhdessä tyktovereiden kanssa. Jokainen laittoi puuhun omat osansa asioista jotka vievät voimavaroja, mitkä tuovat voimavaroja ja mitkä ovat unelmiamme.

Näitä asioita miettiessä tajusin kuinka paljon kriittisyys itseä ja muita kohtaan vie multa mahdollisuuksia olla mukava, rento, hauskaapitävä ja positiivinen persoona. Se että tuijottaa ja pelkääkin omia vikojqan ja riittämättömyyttään johtaa tiettyyn yrmyilyyn ja ärhäkkyyteen. '

Mitä jos hellittäisi vähän ja heittäytyisi sen varaan että voin ihan ikeasti luottaa ystäviini ja läheisiini! Ettei mun tarvii lunastaa paikkaani yrittämällä niin kamalasti. Mulla on niin kova tarve pyrkiä olemaan huippu hyvä ystävä ja korvaamaton että unohdan että ehkä voisin olla ihan mahtava ja parasta laatua ilman yrittämistäkin.

Mun täytyy myös oppia suodattamaan ja hyväksymään. Antaa tilaa muille. Hyväksyä että on muitakin ideoita kuin mun. Haluan myös oppia siihen ettei mun tehtävä ole ojentaa muita tai neuvoa miten täällä ollaan. Jos joku käyttäytyy huonosti tai typerästi niin antaa sen mokata itsensä. Ihan itse. Suurinosa ihmisistä kyllä tietää koska ovat olleet idiootteja, vaikka eivät sitä koskaan myöntäisikää.

Haluan oppia ottamaan ihmisistä parhaat puolet. Tosi ystävistä ja läheisistä siedän ja otan vastaan kaikki puolet. Uskon että elämästä tulee helpompaa jos ei ota kaikkia vastaantulijoita niin "vakavasti" vaan nauttii vaan heidän hyvistä puolistaan eikä anna huonojen puolien mennä niin kovaa nahkoihinsa.

Olisko tässä nyt avaimia kasvamiseen ja siihen itseni kehittämiseen josta aina haaveilen?

...............................................................................................................................

P.s. Sain ihan jätti-ihanan blogi-tunnustuksen, mutta palaan siihen kun pääsen tietokoneelle. Mut olen tosi otettu! <3