Olen miettinyt sitä voimaa mikä sanoilla on.
Sanomattomilla ja sanotuilla.
Mikä onkaan rehellisintä? Se että osaa ja tahtoo selittää asiat perinjuurin, omaksi ja muidenkin parhaaksi. Vai onko sittenkin aidompaa ja rehellisempää olla hiljaa.
Vaieta,mutta näyttää samat asiat toteen toisella lailla?
Joskus pieni ele on niin paljon isompi kuin tuhat kaunista sanaa.
Ja niin monesti, aina, kompelö lause on niin paljon enemmän kun kaikki maailman verbaalinen lahjakkuus yhteensä.
Sanoilla voi repiä toisen auki, sanoilla voi valehdella. Sanoilla voi puhua itsensa vapaaksi ja syyllistää toisen.
Mutta niin voi vaikenemallakin ajaa toisen ymmälleen, epävarmaksi.
Mutta. Ehkä suurin voima onkin siinä miten me sanat ja hilaisuuden otamme.
Katsommeko, tai edes yritämmekö nähdä niiden taa.
Ja luotammeko siihen minkä näemme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti