nelosen kolmonen

Jees.
Sitä mä olen ollu kohta kaksi viikkoa. huomena tarkalleen ottaen.
Huoneen numero neljä, potilas numero kolme. Ikkunapaikka :)

Mun paska puhelin ei taas suostu näyttään bloggeria kaatumatta joka viides sekuntti joten en ole punkan pohjalta voinut teitä pitää ajantasalla.

Tulin siis kaks viikkoa sitten poistattaan rutiinileikkauksessa umpilisäkettä jossa on crohnin taudin aiheuttamia muutoksia.
No ei menny sit sinnne päinkään.

Jännitti ja pelotti nukutus ym. No leikkauksesta selvittiin ja alettiin kuntoutumaan. Kumma kyllä crp ja kivut ei olleet ollenkaan samaa mieltä.
Crp (tulehdusarvo, jonka tulisi olla lle 10) nousi ensin 250 ja sit se jo olikin pompannu seuraavak yli VIIDENSADAN!!

Tutkimuksia, tutkimuksia ja ei kun UUDELLEEN leikkuupöydälle.
Siltäreissulta tulinkin sitten maha tisseista tussuun asti avattuna, koko loppu umpisuoli, joitain senttejä ohutsuolta ja paksusuolta poistettuna... jep.
Oli sit joku kohta ekan leikkauksen jälkeen pettäny ja arvaahan miten siinä käy,,,VATSAKALVON TULEHDUS.
Ja niin. ei mulle mitään Crohnia sitten olekaan. Umpisuoli on jossain vaiheessa tulehtunut ja ilm. koteloitunut ja tehnyt mukavan märkäpesäkkeen vatsaani. Ja kamalan kasan kiinikkeitä ympäriinsä. Niistä ne kivut on johtuneet... Itse en täysin niele vielä tätä crohnin peruuntumista, mutta sen näkee vielä sitten ajankanssa uusiiko oireet.

Meni siinä sitten seuraavat päivät kipu-epiduraaliletku selässä ja pissaletku rakossa, jos jonkunlaista tippaa ja ravintoliuosta...
Jos eivät olis ennen viime viikonloppua leikanneet niin tuksin olis ollu sit maanantaina enää ketään ketä leikata, sen veraan porteilla käytiin!

Nytkin vielä tulehdus arvot hengaa päälle 200, mutta on uusi antibiotti ja muutenkin kohentunut olo joten eiköhän huominen mittaus jo näytä parempaa arvoa...

viikko (ylikin) meni ilman ruokaa pelkillä tipparavinnoilla ja nyt on pari päivää opeteltu taas et mitäs se syöminen ja kakkiminen olikaan.
Pääsen tänään kotilomalle. Meen siis omalle soffalle pötkötteleen muutamaks tunniks ja unelmoimaan ensi viikon mahdollisesta kotiutumisesta. Niin ihanaa, ihanaa, ihanaa.

Liikkuminen alkaa oleen helpompaa. Tosin nää alakerran kanttiiniin asti ulottuvat reissut saa kyllä rasitustason kohoon samalla lailla kun rankemman puoleiset tanssitreenit, mutta pakko se on yrittää että joskus kuntoutuu taas sinne parketeilla ja työelämään. Tosin ekana tavoitteena on nyt vaan päästä kotiin ja olla. Jussi ja kotia ihan kamala ikävä.

Olen niin kiitollinen niille ihmisille jotka on ollu oikeesti ja aidosti tukena. Ovat käyneet katsomassa ja soitelleet, tekstanneet. Ja tietty ne kymmenet fb-viestit joita oon saanut... Ihan käsittämätöntä.
Jussi...Isä... Appivanhemmat.. Hanna...Ellu...Tiina..
ja ennenkaikkea ÄITI. Se on repiny mua eteenpäin pakolla niinä hetkinä kun mä olisin ollu valmis melkein luovuttaan että tänne sairaalaan mä jään ja tähän mä kuolen.

Käsittämättömiä ihmisiä. KIITOS: loppuikä ei riitä korvaamaan tätä!