Uskottomuuttako?

Haha, sainpas huomiosi.
Kyseessä ei oikeesti ole mikään pohdinta siitä kuka pettää ketäkin, vaan ihan oon pohdiskellut suhteitani tuonne yläkertaan.

Eli kyllä, uskonnosta meinasin kirjoitella.

Millaisena te muut näätte uskonnon? Jumalan? Uskomisen? uskovaisuuden?

Mummu pienestä asti on opettanut mua että taivaan isä on se kuka suojelee ja johon voi luottaa.
Mummo oetti iltarukoukset ja virret.
Mitään uskovaisia meillä ei kuitenkaan olla oltu. kirkossa käydään lähinnä häissä, hautajaisissa, ristiäisissä, rippijuhlissa tai jouluna.

Oon vuosia pohtinut ajoittain että onko tuolla mitään jumalaa tai onko kuoleman jälkeen mitään paratiisiä tai helvettiä?

Mulle kirkko sinällään on tosi vieras ja jollainlailla kankea ja ummehtunut instituutio.
Vallankin viime vuosien erittäin tuomitseva suhtautuminen esim homoseksuaalien avioliittoon sai mun vereni niin kuohumaan että melkein olin yksi niistä jotka kirkon kirjoista ittensä pois pyyhkivät.

Mulla on joitakin oikein hartaasti uskovaisia tuttuja ja olen heidän kohdallaan ollut joskus yllättynyt siitä suvaitsemattomuuden määrästä joka toisissa asioissa tulee julki. Ihan kuin he olisivat nostaneet itsensä jollekin jalustalle olemalla parempia ja ylevämpiä kuin muut.
Sitten taas esim yksikin agnostikko ystäväiseni on hyvinkin suvaitsevainen ja ymmärtäväinen. Hyvä ihminen isolla H:lla.
Myös toki löytyy niitä uskovia ystäviä jotka ovat sitä hyvällä ja inhimillisellä tavalla.

Nämä voisivat olla toki myös ihan luonne asioita, suuntaan ja toiseen. Missään nimessä halua yleistää.
Olen vaan jotenkin kuvitellut että ihmiset jotka ovat uskossa oikein tosissaan pyrkivät hyvään itseään ja muita kohti, ei tuomitsemaan.
äh, niin ristiriitaista!

Mitä sitten itse ajattelen? Uskonko? Vai olenko vallan uskoton?

Olen huomannut että vaikeina aikoina mummon ajatukset ja opetukset tulevat mieleen.
Huomaan että kädet hakeutuvat ristiin sillon kun tuntuu ettei oikeen muukaan auta.
Sairastellessa, rakkaiden ollessa vaikeuksissa, kaikissa tukalissa tilanteissa... Rukoilen, ja myönnän sen.
Isoissa asioissa ja kyllä myös aika pinnallisissakin...

Olen myös saanut usein niin uskomattomalla tavalla apua itselleni tai toisille ihmisille, että koen sen olevan jonkunlaista johdatusta.
Silloin kun seinä tuntuu nousseen vastaan, niin jostain tulee joku ja nostaa pystyyn.
Koen niissä hetkissä jotain suurempaa jotain jumalallistakin.
Elämä kantaa, asiat järjestyvät.

Mitään raamatunlauseita ta valmiita rukouksia en osaa. Omat rukoukseni ovat jotain hyvin sekavaa ajatusten virtaa.
Jotenkin luotan siihen että kyllä se jumala minut tuntee ja vaikka en muistakaan niissä hyvissä hetkissä kiittää tai ajatella koko uskoa, niin silti koen että saan johonkin korkeampaan turvata kun on oikeesti tiukkapaikka.

Mikä ja millainen Jumala sitten on....
Minulle hän on toisaalta hetkittäin se lempeäkasvoinen, hieman albus dumbledorea (harry potter leffat vink vink) muistuttava isällinen hahmo.
Toisaalta en usko esim raamatun luomiskertomukseen kirjaimellisesti että joku "henkilö" olisi luonut yksin tämän kaiken...miehen tomusta jne.

Uskon evoluutio teoriaan ja alkuräjähdykseen, mutta jotenkin uskon että joku Jumala tai Jumaluus on laittanut sen kaiken alulle. Jokinlainen kohtalo tai muu ohjaava voima.
Ettei ihan sattumalta pikku pikku atomit ja jotkut mötit olisi hakautuneet yhteen ja pamahtaneet maailmankaikkeudeksi.

Mulle Jumala ja Jumaluus on toisaalta hyvin abstrakti voima. Tunnen esim luonnossa enemmän hartautta kuin kirkossa. Olen usein äimänä uskomattomista pienistä yksityiskohdista maailmassa. Hyvänä esimerkkinä miten esim nisäkkäät lisääntyvät pienistä sukusoluista kasvaen niiiiiiin täydellisiksi ja kuitenkin niiiiin uniikeiksi. Voisiko se kaikki olla jotain sattumaa ja tuuria? en usko.

En henkilökohtaisesti koe että tarvitsisin kirkkoa. Hautausmaalla käyskentely on ehkä "lähin" vastine kirkossa käynnille jota joskus teen.
Hautausmaan rauha on käsittämätöntä ja hyvin voimauttavaa. Siellä koen olevani lähellä edesmenneitä.

Koen myös että ainakin mun edesmennyt äidin äitini kulkee mun mukanani.
Koin kertaalleen hänen kuolemansa jälkeen melkoisen kokemuksen.
Seison keittiössä ja pakkasin jotakin tavaroita kassiini pöydän ääressä. Kaikki ikkunat, ovet jne olivat kiinni. Päivä täysin tyyni ja tuuleton.
Meillä ei ole mitään puhaltimia tai ilmastointia tms.
Yhtäkkiä kuitenkin lämmin tuulenhenkäys puhalsi kasvoilleni, oikein kunnolla, niin että otsatukkani hulmahti.
Yksi ainoa henkäys, hellä ja lämmin.
(ja tälle ei oikeesti löydy selitystä).
Samalla mulle tuli jollakinlailla tosi hyvä olo ja alkoi naurattaa ääneen. (ei en oo hullu!)
Sanoinkin siinä ääneen että terve vaan sullekin mummu :)

hmmm.
Kinkkinen kysymys siis mitä usko on? mitä Jumala?