nurrrrse

Aina joskus tulee mietittyä tätä omaa duunia ja sitä miten erilaista elämä olisi jos olisi töissä vaikkapa jossakin toimistossa tai vaikka kirjapainossa.
Joskus sitä havahtuu miettimään, että mikä sisäinen vimma tällä hoitoalalle on oikein ajanut. Koska mistään herkuimmasta päästä duuni tämä ei ole.
Loputonta antamista ja monesti uskomaton määrä paskaa kaadetaan niskaan. Ja vallankin jos ajatellaan vanhoja traditioita ja käytösmalleja niin hoitsuliinihan ottaa kaiken vastaan ja vielä kiittää.

Niin monena työvuorona olen kuullu olevani mm. "saatanan ämmä", "huono hoitaja", "vaan tollaset sadistit tekee yövuoroja". Omaisilta on tullu toisinaan aika rajujakin haukkuja, ja usein ne osuu kohdalla sillon kun itsellä ei oikeasti ole osaa eikä arpaa asiaan, mutta kun hoitajat nähdään jonain yhden persoonan jakautumina. Eli kuka tahansa eteen sattuu niin sitä on lupa syyttää vaikka se ei tietäisi koko asiasta mitään. Onhan se hoitaja ja sen PITÄÄ tietää kaikkien asukkaiden/potilaiden asioista iiiihan kaikki kun se täällä on duunissa.
Viime viikolla just omainen heitti repulla silleen että meni vaan puolimetriä ohi minusta. En teidä oliko tahallinen vai vahinko, mutta oikeesti... Menettekö te toisetn työpaikoille heittelemaan tavaroita?

Onhan tässä työssä niin paljon hyvääkin. Vanhus joka ottaa kädestä kii ja kiittää. Toinen sanoo että "ihanaa kun sä olet töissä, sä olet paras kaikista". Yksi sanoo iloisesti että "Likkahan se sieltä tulee taas". Ja se kun saat jonkun kinkkisen jutun hoidettua, niin kyllähän siinä voittajafiilis on.

Ja sekin kun olet läsnä kun toinen lipuu ajasta ikuisuuteen. Pidät kii kun käsi kylmenee ja hengitys lakkaa. Kun toinen menee niin kauas pois ettei ehkä koskaan enää tavata. Sillä hetkellä mieli täytyy rakkaudella ja kiitollisuudella että sai taas olla mukana jossain eläämää suuremmassa. Unohtuu laskupino keittiön pöydällä tai pesukoneeseen unohtuneet pyykit. Elämä laittaa järjestykseen ja mittasuhteisiin. Oma sydän meinaan pakahtua rakkaudesta kaikkiin läheisiinsä, kun huomaa miten rajallista tää aika täällä on.

Mutta kyllä sitä välillä silti miettii, jaksaako sitä eläkkeelle asti tätä jatkuvaa natamista ja itsensä peliin laittamista vai tuleeko jossain vaiheessa stoppi ja uudet urasuunnitelmat. Kun nää hommat ei jää aina tänne töihin vaan jotain ihmiskohtaloa miettii vielä kotonakin.