ihmisyyden synkempiä puolia.

No olipas taas raflaava otsikko.
Ihan kun mä täsäs nyt pohtisin jotain murhanhimoa tai muita synkkiä salaisuuksia.
Noup.
Ajattelin ajatella ihan omaa keskeneräisyyttäni ja asennevammojani.

Ollaan puhuttu kuluneella viikolla parinkin tärkeän ihmisen kanssa ihmisistä ja käytöksestä.
Oon kuullu itsestäni aika hätkäyttäviäkin faktoja.
Tai siis sellasia joita en osannu ees ajatella.

Mä oon aina pitänyt itseäni mukavana ja pidettynä tyyppinä. Siis sellasena joka tuo iloa muille. Sellaseen olen aina pyrkinyt, mutta ilmeisesti mulle on vähän liian hyvä kuva ollut itsestäni.

Keskustellessani ihan muusta asiasta tuli ilmi että mulla kuulemma on taipumus ärsyttää ihmisiä.
wooot?
Onko vika sittenkin minussa eikä niissä muissa??? hahah. no vitsi vitsinä.

Mä kuulemma hirveen helposti tyrmään muiden ideat tuomalla heti jonkun ehdottaessa jotain oman ideani kehiin. Ja siitä sitten saa sellaisen kuvan etten arvosta ja hyväksy muiden ideoita.
Apua. Oon pitäny itteeni aina vaan sellasena innostujana joka on valmis kehitteleen juttuja ja jos joku heittää jotain niin mulle tulee siitä automaattisesti ideoita mieleen. Ja missään nimessä en tietoisesti ajattele et hei olipas ton idea ihan vitun huno et tää mun idea on satakertaa parempi.
Jotain kun kaavaillaan ja kehitellään niin mun pää vaan alkaa pursua idoita ja ne tulee sitten sanottua ääneen.
Voi hyvä luoja, en oo ajatellu että sellanen olis jotenkin tosi ärsyttävää ja et joku sellasesta vetäs herneet nenään. Ja kun en mä tarkota LOUKATA! Mut ehkä mun tarkotusperät sitten on vaikeesti tajuttavissa.

Ja toinen asia oli että kuulostan kuulemma tosi negatiiviselta helposti.
Viimeisin esimerkki ehkä vosi olla juhlat joista porukka oli menossa jatkoille. Mä sanoin meneväni paikkaan x ja sinne oli sit muitakin halukkaita tulemaan.
Sanoin siihen että onko se kauheen kannattavaa ruuhkaiseen taksi-aikaan että ette ehkä ehdi sieltä enää baariin kun joudutte venaan taksia.
No tämä oli siis saattoi ottaa sitten niin että mä tyrmäsin sen idean ja sain sen kuulostaan mulle jotenkin huonolta vaihtoehdolta et muutkin tulisi.
Ei,ei,ei. Ajattelin siinä vaan sitä että jos porukalla on halua kerran mennä baariin niin kaupungin aivan toiselle laidalle poikkeeminen ja taksilla ajelu vie aika paljon aikaa ruuhka-aikaan ja jengi ei ehkä ehdi sitten ollenkaan enää kuppilaan.
Missään vaiheessa en ajatellu että mun mukana ei olis muutkin tervetulleita bileisiin, vaan lähinnä mietin että osa saattaisi pettyä jos ei pääsekään haluamaansa kippolaan.
Koitin siinä kohtaa mielestäni ajatella niin että kaikilla olsi hyvä ja ettei kukaan pettyisi...
Mutta mut on ilmeisen helppo tulkita väärin.

Mulla on erittäin huono pokka ja musta näkyy tunteet pitkälle, vallankin jos oon vittuuntunut. Lisäksi teidän itekii että joudun kahnauksiin muiden kanssa helposti.
Mut mä nyt vaan oon sellanen (ok, ehkä huonoin tekosyy ikinä). Mä en vaan kestä sitä jos joku käyttäytyy paskamaisesti tai raukkamaisesti. En vaan osaa, enkä ehkä haluakaan hyväksyä sellasta.
Jos mua joku loukkaa niin miksi mä vaan nielisin sen?
Kun en mä pääse kovin helposti vaan yli sikailusta tai loukkauksista. jos mä vaan nielen ja nielen paskaa niin tiedän et se kaikki pakkautuu möykyks mun sisään ja päässäni suurentelen asioita sit siitä eteenpäin. Ja sit vasta kiva olenkin.

Toinen mun (tai siis yksi niistä miljoonista...)kompastukivi on kritiikin vastaanottaminen.
Vaikka kyseessä olisi ihan asiallinen palaute niin se osuu meikäläiseen aina jotenkin kovempaa kuin muihin.
Tästä just toisen ystäväni kanssa väännettiin kättä :)
Toinen meistä oli vahvasti sitä mieltä että kritiikki on ainoa mahdollisuus kehittyä ja on hyvä vaan jos saa usealtakin taholta palautetta.
Toinen meistä (vaikee kai arvata kuka) taas vänkäsi että kritiikki tuntuu ihan paskalta. Siitä tulee olo ettei osaa mitään ja vallankin jos saa vaan kritiikkiä eikä koskaa juurikaan mistään kehuja niin tulee tosi nuija olo.

Mikä siinä on niin vaikeaa, että jos vaikka duuunissa, harrastuksissa tai missä vaan joku sanoo että sä et tee tätä ja tätä juttua kovin hyvin, niin se pistää johonkin synkkään paikkaan sydämessä ja joku saatanan kätyri kuiskii päässä et häh häh, et sit osannu totakaan.
ja eka reaktio on yleensä ärähtää (ääneen tai päässä, riippuu palautteen antajan tuttuudesta) että osaakko itte muka sen sit niin vitun hyvin!
Tai joo, mut sä teit niin ja niin niin enhän mä voinu sit osatakaan sitä.

Mä niin haluaisin osata vaan ajatella et joo, no mä koitan noin seuraavalla kerralla. Et hyvä kun huomasit, mä en ollu tajunnutkaan.
Miksi kritiikki mun kohdalla vaikuttaa niin syvästi siihen miten mä suhtaudun itteeni.
Miksi se vaikuttaa kaikkeen muuhunkin kuin siihen mistä sillähetkellä on puhe.
Ihan kun vaikka se että en osaa jonkun atnssin tekniikkaa tarkoittaisi etten oo hyvä tyyppi muuten?
Tai miksi joku palaute töissä saa tuntemaan et en muuten ookkaan hyvä hoitaja millään alueella.

Miten tälläsestä sitten pääsee?
Miten tullaan vähemmän ärsyttäväksi? Tai miten kunnioitetaan muita enemmän? Tai miten otetaan kritiikki kiitoksella vastaan!?
vai pitääkö edes oppia ja muuttua? vai onko vaan lupa olla just tällänen kuumakalle ja ärsyttävä?

p.s. ja siis en nyt väitä et kukaan ois mua vaatinut muuttumaan! Tai että näistä asioista joku olis sanonut mulle rumasti. Päinvastoin keskustelut on olleet hyviä ja oon niin tyytyväinen et on rehellisiä ihmisiä jotka sanoo suoraan eikä puhu seläntakana et sekin on niin ärsyttävä ja ilkeä ja sitten ollaan edessäpäin niin maireaa.
Mutta sen sanon et nää sanat on kolhatanut ja syvälle, mutta se johtuu taas musta itsestäni ja tavastani käsitellä & ajatella asioita.